Kävin mielenkiintoisen keskustelun jokin aika sitten erään henkilön kanssa. Keskustelimme tyypistä, jonka kummatkin tunnemme ja puhuimme tämän henkilön epäasiallisesta käytöksestä, minä-keskeisyydestä ja epäkohteliaisuudesta. Sanoin jotain tämän suuntaista: ”Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen. Mutta kaikille pitää olla kohtelias ja ystävällinen. En itsekään ole sosiaalisissa tilanteissa kovin lahjakas, mutta en sentään pyri loukkaamaan ketään tai olemaan tahallisesti epäystävällinen.” Keskustelukumppani kommenttina tähän kertoi tyttöystävästään, joka oli päässyt eroon ujoudestaan pistämällä itsensä tietoisesti likoon sosiaalisissa tilanteissa. Nyt hänellä on laaja ystäväpiiri.

Jäin kuitenkin miettimään tuota kommenttia ujoudesta pitkäksi aikaa. Koska selkeästi keskustelukumppani on näkevinään minussa ujouden, että siksi en viihdy uusien ihmisten seurassa tai vaikutan kiusaantuneelta. Ei mun yksinäisyys kyllä oikeesti ujouteen liity. Koska en mä ole ujo. Olen ollut lapsena ja nuorena, joten tiedän kyllä mikä se vertailukohta on. Ei mua ujostuta uudet ihmiset, multa vaan puuttuu taidot kommunikoida rennosti vieraiden ihmisten kanssa. Sen takia usein jään sanattomaksi ja mietin mitä nyt pitäisi tehdä. Mua ei useinkaan kiusaannuta hiljaisuus millään tavalla, joten sekin voidaan kai kokea ujoudeksi, jos en avaa suutani täyttääkseni sitä tonnin painoista tyhjää tilaa millä tahansa puheella.

Olenko mä antanut koko ajan muille ihmisille kuvan itsestäni ujona ressukkana? Ressukka olen ehkä, mutta en ujo vaan todellisuudessa hemmetin rohkea mimmi. Kysyn kun on kysyttävää. Puolustan itseäni, läheisiäni ja mulle tärkeitä asioita. Kerron mielipiteeni. Uskallan luottaa parempaan.

Uskallan olla oma itseni – ujostelematta.