Puhumisesta ja herpaantumisesta

Tässä taas yksi elämän paradoksi: pidän valtavasti syvällisistä keskusteluista, mutta en pysty antamaan keskusteluihin mitään itsestäni. Tai pystyn avaamaan mielipiteitäni ja konkretian tasolla liikkuvia ajatuksiani. Mutta en tunne-elämääni. Miksi?

Ehkä siksi, että en halua olla hajalla toisen ihmisen nähden tai pistää luottamusta testiin. Enkä varsinkaan siksi, että en halua kenenkään joutuvan likasangon asemaan. Vaikka eikö se aina toisinaan ole ihmissuhteiden perimmäinen tarkoitus? Olla vuorotellen linkasanko ja pohjaton onnellisuuden sammio? Ja eikö se ole myös vastavuoroista?

Mitä pidempään olen sisäistänyt itseni yksinäiseksi, sitä vaikeampaa on yrittää ymmärtää normaalia kanssakäymistä. Että mitä voi sanoa ja mitä kuuluisi sanoa ja milloin ja miksi. Miten voin puhua tästä tai tuosta ja miksi nyt puhun vain säästä koko ajan.

Kesän jälkeen tunnuin pääsevän jyvälle ja elämään lipui ihmisiä hakematta ja odottamatta. Mutta sitten ote herpaantui ja havahduin taas ihmissuhteiden omituisuuteen. Ei niihin vain hypätä kymmenen vuoden jälkeen ja osata. Niihin orastaviin kaveruuksiin mennään viereen seisomaan ja katsomaan lasin läpi uskaltaako ja pystyykö. Muut saa näyttämään sen niin helpolta.