Puhumisesta ja hiljaisuudesta

Joillekin on aivan luontaista puhua. Puhua paljon tai puhua henkilökohtaisista asioista. Mulle puhuminen on aina ollut vaikeaa. Jo lapsesta olen ollut kirjoittaja – päiväkirjan, kirjeiden, muistojen, sähköpostien ja chattiviestien. Oi aikoja, kun irkki lauloi ja yömyöhään keskusteltiin kaikesta mitä pään sisällä tapahtuu. Tuntui hyvältä kun sai puhua, ääneti. Ehkä se, kun ei näe toisen reaktioita, auttaa? Kirjoituksen taakse voi piiloutua ja siihen pystyy piilottamaan niin paljon sanomattomia asioita.

Kaikkein vaikeimpia tunnetiloja ovat suru ja muut melankolian sävyt. Varmasti myös siksi, että ei halua olla kenenkään silmissä heikko tai ongelmatapaus. Ja myös siksi, että olen niin usein kuullut negatiivisia kommentteja tunteellisuudestani. Miten voi päästää irti siitä kontrollista ja myöntää niitä asioita uudelle tuttavuudelle?

Vielä on opeteltavaa, ihmisiän ajaksi. Elämässä on koko ajan niin paljon mustaa. Mitä jos se pato purkautuu kokonaan? Siksi välillä hiljaisuus ottaa vallan, kun sanat ei irtaannu kehosta vaikka miten tahtoisi. Siellä ne on kiinni, ilmestyvät vain mustana valkoiselle ja sinnekin enää harvoin.