Syyt yksinäisyyteeni

Kymmenen vuotta sitten vietin vielä aikaa lapsuudesta asti tuttujen ystävien kanssa. He olivat ihmisiä, jotka tunsivat minut läpikotaisin ja minä heidät. He olivat se turvasatama, minne hakeuduin, kun elämä riepoi. Elämässäni oli myös muita tuttuja, mutta nuo lapsuudenystävät olivat tärkeimmät ihmiset elämässäni. Sitten kuitenkin tapahtui jotain.

Ystäväni pettivät luottamukseni eivätkä olleet tukenani silloin kun heitä kaikkein eniten olisin tarvinnut. Teini-ikäisen tunnemyrskyissä välit ystäviini katkesivat, eivätkä enää koskaan korjaantuneet. Tällainen herkkäsielu kun olen, haluaisin kaikkein eniten luottaa ihmisiin. Luottamuksen pettäminen tuntuu aivan sielun syvimmissä sopukoissa asti ja sattuu edelleen. Kymmenen vuoden jälkeenkin.

Välirikon jälkeen parhaita ystäviäni ovat olleet kulloisetkin poikaystäväni. Kumppani voi olla paras ystävä, muttei silti voi korvata muita tärkeitä ystävyyssuhteita. Jokaisen eron jälkeen olen menettänyt paitsi ystävän, myös sen sosiaalisen verkoston, johon olen hetkellisesti kuulunut.

Aikuisiällä olen yrittänyt solmia ystävyyssuhteita huonolla menestyksellä. Olen aloittanut uusia harrastuksia, osallistunut opiskelijarientoihin ja tavannut ihmisiä netin kautta. Olen kuitenkin tainnut kadottaa kaverustumisen kyvyn. Osaan olla ihmisten kanssa, nauttia seuraelämästä ja jutella mukavia, mutta en osaa viedä noita tuttavuuksia mihinkään suuntaan. En siis vain osaa. Voikohan sen taidon vielä oppia?