Tyven elämä

Viimeiset kuukaudet ovat menneet monesti kirjoittamista ajatellen, mutta kuitenkin konkreettiseen toimintoon tarttumatta. Olen sairastanut pitkään ja pahasti. Miettinyt loppuuko se elämä nyt tähän. Ei loppunut, vielä ainakaan. Olen aina välillä käynyt täällä, ihmetellyt, ja todennut että mitään sanottavaa ei ole. Olin näköjään myös saanut kommentteja – kiitos niistä! En ollut saanut näistä mitään ilmoitusta, siksi jäänyt huomiotta.

Havahdun jatkuvasti ajatuksiin siitä, että toivoisin tämän elon jo olevan ohi. Tämä on liian tyyntä, liian harmaata, liian tasaista. Eilisessä ei ole mitään muistamisen arvoista eikä huomisessa mitään mitä odottaa. Tässä päivässä olen kiinni vain siksi että sellaista se ihmisen elo on. Avaat silmät ja toimit. Toiset ilolla ja toiset näemmä autopilotilla. Sitten kuitenkin tuon taudin aikana tajusin, etten halua vielä jättää tätä elämää. En tiedä mitä tämä mulle vielä antaa, jos antaa mitään. Mutta siltikin haluan vielä odottaa ja toivoa parempia aikoja.

Paljon olen miettinyt omaa epätäydellisyyttäni. Sitä miten vertailussa keneen tahansa jään toiseksi, en voi olla parempi, en edes riittävän hyvä. En muille enkä itselleni. Miksi muuten olisin näin yksin? Jokainen yksinäinen päivä ja kuukausi ja vuosi nakertaa uskoani siihen, että voisin vielä kokea oikean kaveruuden tai ystävyyden. Pilaan aina ne pienet mahdollisuudet sosiaaliseen kanssakäymiseen joita joskus on. Menetän ne olemalla ’socially awkward’ tai sosiaalisesti vähä-älyinen näin kotimaisella. Sanon jotain väärää, teen jotain väärää, olen jotain väärää. Yritäpä siinä sitten olla rennosti ja cool.

Menetän jatkuvasti tilaisuuksia olla olemassa ja elää. Menetän niitä siksi, että pelkään. Pelkään mennä kohtaamaan ihmisiä, koska pettymykset ovat kasaantuneet niin suureksi kimpuksi. Ennen kävin keikoilla yksin, harrastin yksin, kävin paikoissa yksin. Nyt en osaa mitään noista asioista tehdä, koska tuntuu että yksinäisyyteni paistaa auringon lailla, huokuu ihohuokosistani. Eikä ainoastaan yksinäisyys vaan epätoivo.

Elämä on yksinäisyysasian ulkopuolellakin ihan levällään. Tällaisina hetkinä kaipaa ihmistä, ystävää, joka osaisi neuvoa ja tukea. Jos vain osaisin edes olla itse itseni paras ystävä.