Ensimmäinen äitienpäivä

On se vaan edelleen ihmeellistä! Olla jonkun äiti. Äiti sanana on aika iso omiin korviin. Itelle oma äiti pienenä oli supersankariin verrattavissa. Mikään paikka maailmassa ei ollu parempi ku oman äidin syli. Äiti aina neuvo miten hommat hoidetaan (ja neuvoo edelleen vaikka ei kysyiskään ;)) ja äitiltä löyty ratkasu joka asiaan. Äitin kanssa oli kiva leikkiä kauppaa ja iltasin korvaan suputettiin aina muutama loru. On hyviä muistoja monista pullanleipomishetkistä ja kurkkunaamioista. 

Koska itellä on ollut pienenä ja on  edelleen maailman paras äiti, on aika hankala pistää paremmaks oman tytön kohdalla. Äitiys on aika vaikeetakin. Mielessä pyörii aina välillä kysymyksiä siitä miten lasta pitäis alkaa kasvattamaan, mitä tukea ja missä ohjata. Kuinka kasvattaa lapsesta suvaitseva ja erilaisuutta ymmärtävä, hyväkäytöksinen ja herkkä, mutta ei mitään ovimattoa. Omalla esimerkillä varmaan aika pitkälle. Oma äiti on aina sanonu että pitää olla kohtelias ja ystävällinen muttei pidä antaa kenenkään kävellä yli. Epäreiluutta ei tarvi sietää hyvätapasuuden nimissä. Asioista voi AINA puhua ja keskustella. Tän olen mielestäni kyllä oppinut hyvin ja sen haluaisin siirtää tulevaisuudessa myös omalle tyttärelle.

Äitiys tähän mennessä on ollu hienoa aikaa. Sitä on oppinu todella paljon itsestään ja myös parisuhteestaan. Aika monesti on ollu peiliinkatsomisen paikka. Se on jännä miten koko maailmankuva menee päälaelleen ja sitä löytää ittensä ihmettelemästä mihin on oikeen päätynyt. Yhtäkkiä sitä pelkää vastaantulevia ihmisiä, autokolareita ja syöpää. Pelkää et oma lapsi tulee kiusatuksi tai arvostelluksi. On paljon herkempi muiden kommenteille. Tupankansavu häiritsee, meteli ja ilmansaasteet huolettaa. Toisaalta on kliseisesti rauhallinen ja seesteinen. Mua ei ainakaan rentouta mikään niin paljon kun pienen nukkuvan vauvan kattominen, sille laulelu ja tarinoiden kertominen. Sydän ihan värisee onnesta joka kerta kun näkee oman lapsensa hymyn ja päinvastasesti oman lapsen kyyneleet kohottaa välillä kyyneleet omiinkin silmiin.

Joskus on oikein leijonaemo olo. Tahtoo vaan pitää kiinni lapsestaan ja suojella sitä. Haluaa olla toisen turvapaikka, tukipilari ja äänitorvi. Toivon että B tuntee kaiken sen onnen ja rakkauden jonka se on tuonu meidän elämään vaikka välillä vauva-arki väsyttääkin ja tulee kiukuteltua Manun kanssa. Mut sitähän tää meidän  elämä on ja siihen kuuluu kaikki tunteet. Hyviä eikä huonoja fiiliksiä piilotella.

Äitiyttä ei voi suorittaa. Tähän ei saa mitään ohjekirjaa. Se on oppimista ja opettelua koko ajan, varmaan koko loppuelämän. Ei ole mitään koetta jonka läpipäästyä voi sanoa että on kaikkitietävä. Äitejä on yhtä monta kun lapsiakin ja suurin osa äideistä tekee parhaansa lastensa puolesta. Aika monestahan loppujen lopuksi tulee ihan kelpo kansalaisia vaikka joku on kestovaippaillu, toinen käyttäny pampersia ja kolmas imettäny 5 vuotta. 

Äitiys on myös pehmittänyt mua. Ennen asiat oli paljon mustavalkosempia ja mielipiteet tiukempia. Nyt on jotenki armollisempi itseä ja muita kohtaan.

Eikai sitä voi kun toivoa että B saa parhaan mahdollisen lapsuuden, paljon hyviä muistoja ja että sekin isona ajattelisi musta ja isästään yhtä lämpimästi kun itse ajattelen omista vanhemmista. Aion olla paras mahdollinen äiti mun pienelle tytölle <3

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille!