Ensifiiliksiä B:n kanssa kotona
Kolmen päivän sairaalaassa-olon jälkeen päästiin vihdoin kotiutumaan. Jouduin vähän jännittämään päästetäänkö meitä koska imetys ei meinannu lähteä millään käyntiim ja B:n paino putosi aika paljon alkuun. Täällä rajana pidetään 10% syntymäpainosta eli B:n tapauksessa 350 g. Lauantai aamuna paino oli pudonnut jo yli 300g ja lääkäri sanonet jos se ei rauhotu niin ne haluaa tarkkailla vielä. Päästiin kuitenkin kotiin sunnuntaina päivällä. Manu tuli polleena hakemaan meitä ja lähdettiin kotia kohti.
Autossa mulle tuli joku kauhea maailmanpelko yhtäkkiä. Aloin itkemää et vauvan pää tärisee liikaa vaunukopassa kun auto liikkuu ja itkin ettei olla nyt kyllä turvassa. Manu joutu ajamaan 30 kotiin ja kiertämää kaikki töyssyt mitkä kierrettävissä oli 😀 jälkeenpäin naurattaa mut jotenki tuli hirvee pelko et ajetaan kolari ja vauvalle sattuu jotain tai sen niskat menee poikki töyssyissä. Oon ite aina pyöritelly silmiä kaikille hysteerisille mammoille ja nyt musta oli tullu itestä samanlainen. Päästiin silti elossa kotiin!!
Mä menin edeltä sisälle että saisin moikattua Wandaa rauhassa. Sillä oliki ollu kova ikävä ku ei oltu moneen päivään nähty. Wandasta kyllä huomas että se ties että jotain oli meneillää. Haisto varmasti vauvan. Manu tuli perästä vaunujen kanssa ja nostin B:n Wandalle haisteltavaks. Wanda olis kovasti halunnu nuolasta B:tä mutta ei annettu vielä likasella suulla työntää siihen. Sai tyytyä jalkojen ja pepun haisteluu. Ekana iltana joka kerta ku B päästi pienenki äännähdyksen wanda alko itkemään ja ulvomaan. Ajateltii Manun kanssa et tää perhe elämä on tuhoon tuomittu jos siitä jää tollanen hermokimppu jota saa olla koko ajan komentamassa hiljaseks. Oli aika stressaavaa vaik tiedettiinhän me et on se iso muutos wandallekki ja se tarvii aikaa sopeutua. Muutenki oli jo outoa olla kotona vauvan kanssa. Koti ei tuntunu kodilta ku siel oli yks jäsen enemmän ja koko elämä oli niin muuttunu. Siihen päälle viel uliseva ja tärisevä koira. Seuraavana päivänä koiraki onneks rauhottu ja tyyty vaa vahtimaa ja nuuhkuttelemaan B:tä.
Ensimmäinen yö kotona oli aika painajainen. B:llä oli hirvee nälkä, meillä ei ollu korviketta ja multa ei tullu maitoa. Ei nukuttu minuuttiakaan ja tyttö huus koko yön täyttä kurkkua. Totesin jo Manulle et mitä me oikeen ollaan menty tekemää ja Manu osti Amazonista paniikkiostoksena aamukolmelta vauvan sydänääniä ja hengitystä mittaavan patjanalustan. 
Manu muutenki meistä kahesta oli se joka ekoina öinä heräs jokasee vauvan tuhinaa ja tapitti pinnasängyn vieressä hengittääkö se. Minä nukuin joka minuutin minkä sain nukuttua, ei ollu aikaa seisoskella sängyn vieressä 😉 Se alusta tietenki palautettiin avaamattomana, sen verran tunteet tasaantu ekan parin yön jälkeen.
Heti maanantai aamuna kun neuvola aukes 9ltä me oltiin siellä imetystukipisteellä nälästä huutavan vauvan kanssa. Hoitajat nauroki kun kysy kauanko ollaan oltu kotona ja sanottii et nyt oli eka yö takana. Perus esikoisen vanhemmat heti ensimmäisenä aamuna sireenit soiden lääkärin vastaanotolle heh heh. Mut hyvä ku mentiin, saatiin loistavia neuvoja imetystä varten ja ruokintaohjeet korvikkeelle. Niiden avulla B pysy rauhallisena. Heräs kolmen tunnin välein syömään ja kävi takas nukkumaan. Edelleen seurataan tätä samaa rytmiä vaikka nyt B on valveilla välillä myös syöttöjen välissä 🙂 ollaan onnekkaita ku meille on sattunu niin rauhallinen tyttö. Hereilläki se vaa tuijottaa ja ihmettelee, huutaa vaan jos on nälkä 🙂
Päivä päivältä tutustutaan enemmän meijän pikkuseen. Tällä hetkellä tyttö inhoaa vaippojen vaihtoa, tykkää olla Manun sylissä (äitin sylissä on kiva huutaa ku haistaa maidon) ja kuuntelee korva tarkkana ku luen sille kirjoja ääneen. Arjen onnenhetkiä on nähdä vauva tyytyväisenä tissillä ja nähdä kun se nukahtaa mun syliin ja alkaa ilmeillä <3
Väsyneitäki päiviä ja epäonnistumisen tunteita on mahtunu tietysti mukaan mut kaikesta selviää. Eilenki Manu tuli kotiin B:n kiukkupäivän päätteeks ja mä en osannu ku purskahtaa itkuun ku näin sen eteisessä. Pieni väsymys/helpotusitku ja iso hali teki ihmeitä ja olo keveni, unohtu koko rankka päivä. Tärkeintä et pääs vaa sanomaa toiselle et on ihan väsyny ja toinen ei tuominnu vaa lohdutti ja patisti päiväunille :) Sellastahan se elämä on, ylä ja alamäkeä :)