Heippa! Tässä sitä naputellaan ensimmäistä blogipostausta: jännittävää! Blogi ajatuksena on muhinut mielessä jo pidemmän aikaa, oikeastaan siitä lähtien kun lähes 3 vuotta sitten muutin Italiaan paikallisen avopuolisoni kanssa asumaan. Blogini tulee varmasti käsittelemään näin aluksi paljon raskaus-ja vauvajuttuja, mutta myös meidän elämää ylipäänsä täällä Etelä-Euroopassa. Meidän perheeseen kuuluu pieni cockapoo-rotuinen Wanda-koira ja nyt 3.3.2018 on meidän ensimmäisen yhteisen vauvan laskettu aika. Siitä miten päädyin Italiaan kirjoitan oman postauksen myöhemmin, mutta palataanpa vähän ajassa taaksepäin siihen hetkeen kun saimme kuulla odottavamme vauvaa.

Vauvan tuloa alettiin puheen tasolla suunnittelemaan jo ensimmäisenä syksynäni täällä. Olemme molemmat hyvin lapsirakkaita avopuolisoni Manun kanssa ja sen takia lasten hankkiminen tuntui luonnolliselta osalta yhteistä tulevaisuutta, joskin se ei ollut ainoa tavoitteemme yhteistä elämää ajatellen. Päätimme kuitenkin ”ryhtyä toimeen” melkein vuosi sen jälkeen kun asiasta ensimmäisen kerran alettiin tosissaan puhumaan. Itse halusin ensin oppia kielen kunnolla ja saada täältä työkokemusta. Myös kulttuuriin sopeutuminen otti oman aikansa eikä mielestäni siihen rytäkkään olisi ollut kauhean viisasta yhdistää raskautta ja lapsen saantia. 

En halunnut tästä projektista muodostuvan stressiä koska se voisi haitata raskaaksi tuloa, joten kun päätös siitä että raskautta yritettäisiin tehtiin, en aikonut käyttää mitään ”apuvälineitä” esimerkiksi ovulaation seuraamiseksi. Ensimmäiset kuukaudet menivät omalla painollaan, mutta kun vauvaa ei alkanut kuulumaan itsestäni hirveän pitkän yrittämisen jälkeen (3kk, jälkeenpäin naurattaa) aloin jo vähän huolestua. Entisen työtaustani takia tiesin, että on normaalia yrittää vuosi tai kaksikin ennenkuin nainen tulee raskaaksi, mutta kun kuukaudet valui ”hukkaan” omalla kohdalla, laittoi se miettimään. Välissä stressasin, välillä olin rauhassa asian suhteen. Stressasin jopa siitä, että ei saisi stressata. Ihan hölmöä. Muutama luottohenkilö joka tiesi tästä projektista käski olla ajattelematta koko asiaa. Niin olisin käskenyt itsekin omaa ystävää, mutta helpommin sanottu kuin tehty. Kokeilin ovulaatiosovelluksia ja ovulaatiotestejä. Ne eivät tuntuneet omalta ja loppujen lopuksi tulinkin raskaaksi toukokuun 2017 lopussa vaikka ovulaatiotesti vinkkasi oikeista päivistä mutta emme olleet Manun kanssa sen mukaan ns. paikalla oikeaan aikaan. 

Kun vauva reilun puolen vuoden yrityksen jälkeen ilmoitti tulostaan, olo oli uskomaton. Tein raskaustestin yksin koska en halunnut että Manu joutuisi odottamaan tulosta kanssani jos se sitten olisikin negatiivinen, varsinkin kun olin melkein varma etten olisi raskaana ja että kiertoni vain siirtyisi parilla viikolla eteenpäin niinkuin se välillä tekee. Kun tikussa sitten lukikin raskaana ”incinta” kädet alkoivat täristä ja tuli itku. Varmaan aika luonnollinen reaktio. Vaikka sitä kuinka suunnittelisi etukäteen, tunnekuohu tiedon varmistuttua on kuitenkin hurja. Odotin malttamattomana että Manu palaisi töistä kotiin jotta pääsisin kertomaan ilouutiset. Tuijotimme toisiamme ihan hölmöt ilmeet naamalla ja hymyiltiin: meistä tulee vanhempia! Mielessä alkoi laukata miljoonia asioita. Samalla mieltä kalvoi epäilys ja pelko: mitä jos ultrassa ei näykään sikiötä tai mitä jos raskaus menee vielä kesken. Silti montaa asiaa piti miettiä ja suunnitella jo. Suunnitella tulevaisuutta josta ei ollut varmuutta ja tehdä päätöksiä tulevien töiden ja lomien suhteen vauvaa ja raskautta ajatellen. Ensimmäisessä ultrassa käytiin jo viikolla 6 vaikka lääkäri varoittelikin että siellä ei välttämättä vielä näkyisi sydämen sykettä koska sikiö olisi niin pieni. Olimme kuitenkin onnekkaita ja nähtiin pieni ”Topo” näytöllä jonka sydän sykki hurjaa vauhtia. Meidän pikku sisupussi <3 

Nyt raskaus on edennyt jo pitkälle. Matkan varrella päällimmäisenä tunteena on ollut kiitollisuus ja onnellisuus. Mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sen rauhallisemmaksi itse on tullut vaikka pelot vieläkin välillä nostaa päätään. Pidin rakenneultraa ns viimeisenä tulikokeena jossa saataisiin lähes varma tieto siitä, että vauva olisi terve. Siellä saatiin tietää sukupuolikin, meille on tulossa lähiviikkoina pieni tyttö <3  

Tässä siis pieni pikakelaus omista fiiliksistä alkuraskauden suhteen. Raskaudesta tulen varmasti kirjoittelemaan osissa jatkossakin. Muuten tästä tulisi kirjan pituinen postaus. Mukavaa laskiaistiistaita!

Veera