Synnytys

Noniin nyt pukkaa vähän yksityiskohtasempaa tarinaa siitä miten mun synnytys suju. Tästä ei tuukkaan mikään lyhyt tiivistelmä koska synnytyski oli pitkä ja tapahtumarikas 😀 Keskiviikko-aamuna 21.2 heräsin ihan normaalisti ilman ajatustakaan synnytyksestä. Selkä oli vähän arka ja ajattelin että olin nukkunut vaan huonosti. Ulkona oli ihana ilma ja päätin lähteä Wandan kanssa puistolenkille.

Puistossa heittelin Wandalle keppiä kunnes äkkiä tuli sellanen tunne, että holahti hirveesti nestettä housuihin. Ihan ku olis tullu pissat housuun mut en pystyny kontrolloimaa tai ”pysäyttämään” sitä mitenkään. Arvasin että kyseessä oli lapsivedet ja menin äkkiä penkille istumaan. Toinen koiranulkoiluttaja kysyi onko kaikki hyvin ja vilkuttelin vaa että joo joo 😀 nousin ylös ja taas holahti. Yritin kumarrella että näkisin oliko housut oikeasti niin märät kun miltä vaikutti mut enhän mä mahaltani nähny mitään, käsillä tunnustelin et melkein polviin saakka olin kastunu. Eihän siinä muu auttanu ku soittaa Manulle ja lähteä maha pystyssä housut märkänä takasin kotiin, onneks oli vähän pitempi takki päällä!

Kotona fiilis oli rauhallinen. Soitin neuvolaan josta ne käski mennä suoraan sairaalaan tarkistukseen. Mulla ei ollu supistuksia eikä muita kipuja, pakkailin rauhassa viimesiä tavaroita sairaalakassiin ja keräilin papereita siihen asti kun Manu tuli kotiin.

Tilattiin taksi koska täällä on tosi vaikee löytää parkkipaikkaa yhtään mistään saatikka sairaalan lähettyviltä ja synnytysvalmennuksessa neuvottiin et puoliso ei saa jättää naista yksin sairaalalle ja lähteä parkkeeraamaan kauemmas jos tuleekin hätä tai mut viedään osastolle ja siellä ei puhelin jostain syystä toimisi. Kaveripariskunnan mies melkein myöhästy lapsensa syntymästä kun lähti autolle hakemaan sinne unohtunutta sairaalakassia jonka aikana pääovet olikin sulkeutunut eikä mies meinannut löytää enää takasin synnytyssaliin 😀

Ensiavussa mut tutkittiin ja todettiin et paikat oli vielä kiinni mutta mut otettiin sisään odottelemaan supistuksia. Kello oli tällöin noin 13.00 ja ensimmäiset kivuliaat supistukset tuli noin klo 18.00. Niitä jatkukin 5 minuutin välein koko yön ajan. Kipuun en saanut mitään vaikka itkin ja rukoilin koska täällä ei uskota kivunlievityksen nimeen. Mun sairaalassa ei ollu ilokaasua ja ainoa kivunlievitys oli epiduraali jonka senkin saa vasta synnytyssalissa JOS täyttää kriteerit. Tästä jäi mulla tosi huono fiilis enkä oo täällä ainoa. Tuntu et mut jätettiin kärsimään yksin kipujeni kanssa niinku joku häkkieläin. Kukaa ei käyny kysymässä miten voin tai tarviinko apua. Muutaman kerran käytiin pyytämässä tarkastukseen et nähtiin olinko tarvittavat 3 cm auki jotta voidaan siirtää saliin. Seuraavana aamuna 8.00 aloin olla jo niin kivuissa ja huusin et nyt jos ei saatana lasketa saliin nii vaihdan sairaalaa. Kummasti alko tapahtumaan 😉

Klo 9 aikaan päästiin vihdoin ja mulle laitettiin heti epiduraali. Valitettavasti mun supistukset oli niin voimakkaat ettei eka annos epiduraaliakaa peitonnu niitä kokonaan vaikkakin kivuista tuli siedettävämpiä hetkeks. Toisen annoksen jälkeen sain hetken nukuttuaki joka oli kyl ihan kullanarvonen juttu (vaikka kätilö räkättiki vieressä et ihan typerää antaa epiduraaleja ku sit naiset nukahtaa ja synnytys vaa pitenee) sillä muuten en olis kyllä jaksanu loppuun saakka. 

Kello 17 olin täysin auki tilanteessa oksitosiinitipan jälkimainingeissa ja hetken päästä alko ponnistuttamaan. Tuli sellanen fiilis ku olis kauhee kakkahätä ja ihan väkisin tuli ponnistettua. On se kroppa vaan ihmeellinen. Supistuksen päätteeks kovan kivun sijasta tuliki hirvee tarve puskea jotain ulos vaikka kuinka tuntu et paikat paukkuis. Se tuntu ihan kuristavana fiiliksenä kurkussa saakka. Jotenki tuntu et kroppa työskentelee iteksee eikä pysty hallitsemaa omia tekemisiää.

Ponnistusvaihe oli luonnollisesti pitkän synnytyksen jatkumona yhtä tuskaa enkä muista siitä 55 minuuttisesta ku muutamia välähdyksiä. Kätilö autto mua hienosti eri asentoihin jotka voimisti ponnistamisen tunnetta ja rauhotteli. En edes tienny et kykenen enää kirkumaa ja huutamaa silleen kun huusin siel salissa. Tarrauduin Manuu kynsin, itkin ja huusin sen korvaan. Yhdessä vaiheessa muistan laittaneeni silmät kiinni ja seuraavan kerran ku avasin ne oli sali täynnä lääkäreitä ja hoitajia. Mulla ja vauvalla oli vähän takykardiaa (ihmekkös kun en ollu kahteen päivään syöny tai nukkunu) ja sinne tuliki sit koko joukko seuraamaa synnytyksen etenemistä. 

Viimesiä muistikuvia on se että lääkäri huuteli et seuraavalla supistuksella vauvan pitää syntyä ja hän auttaa mua työntämää painamalla mahaa. Se oliki kyllä kaikista kauhein supistus ja mahan runnominen loi kamalan paineen mun sisälle. Tuntu et räjähdän kappaleisiin, mut yhdessä sekunnissa tunsinki kuinka B tupsahti pihalle. Kivut loppu ku seinään ja meinasin pyörtyä. Eka ajatus oli että vihdoin! Manu alko itkemään onnesta (ja varmaan myös huojennuksesta), ite olin aika sekasin kaikesta tapahtuneesta. Ne nosti nopeesti B:n mulle nähtäväks ja sit juoksutti sitä jo testeihin ja pesulle. Manu kävi räpsimässä mulle kuvia samalla ku mulle naputettii muutama tikki (väliliha piti leikata muuten pysyin kasassa).

Kun B oli valmis sain pitää sitä sylissäni ennenku se siirrettiin ”nidoon” eli vauvalaan. Ite jouduin lepäämään pari tuntia ennenku mut siirrettiin osastolle. Pyörryin tietenki viel matkalla ja jouduin takasin saliin tarkkailuun. Olipa epämiellyttävä kokemus, heräsin siihen kun mut viskastiin pyörätuolista sängylle ja läpsittiin naamaa. Aluks en tajunnu italian kielestä mitään ja luulin et olin saanu jonkun kohtauksen. Sit näin Manun kasvot ja muistin mitä oli tapahtunu. Oli lohduttavaa että Manu oli siinä vaikka nyyhkytinki etten uskalla laittaa enää silmiä kiinni jos kuolenki :D oli niin heikko olo.

Hurjaa siis oli mut selvittiin kaikki kolme siitä hengissä! Manulle pitäis antaa joku palkinto kaikesta siitä tuesta minkä se anto synnytyksen aikana. Ei valittanu kertaakaan, ei käskeny olemaa hiljaa tai et lopettaisin valittamisen, ei kitissy nälkää tai väsymystä. Koko kaks päivää jakso tsempata mua ja hymyillä. En tiedä miten se pystyy aina pysymää niin positiivisena oli tilanne mikä hyvänsä, ite en moiseen kykenis <3 mut se onki yks sen piirteistä johon rakastuin ja jota arvostan. Välillä se ärsyttääki jos haluis ite vähän mököttää :D

B vietti ekan yön vauvalassa koska mä en saanu nousta yksin ylös sängystä (enkä olis pystynykkää) pyörtymisen takia. En olis voinu hoitaa sitä kunnolla. Se oli hyvä päätös koska nukahdin samantien ku pää osu tyynyyn ja sain levättyä synnytyksen jäljiltä. 

Aamukuudelta B tuotiin heti mun luokse ja olin niin onnellinen! Tapitin vaan sänkyä ja B:tä ja mietin et se on mun. Kokonaan mun vauva eikä kenenkään muun. Paitsi isänsä tietysti. Mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta ei tullu ennenku olin vähän toipunu synnytyksestä ja väsymyksestä ja silloinki pikkuhiljaa hetki kerrallaan. Olin vaan todella onnellinen ja oli selittämätön fiilis. Kaikki vaan muuttu yhessä hetkessä. Kliseisesti vaikka synnytys oli hirvee nii kärsisin uudestaa vaikka kolme päivää nyt ku tiedän mitä siitä seuraa <3 vihdoin meijän pieni prinsessa oli mun sylissä <3

Tää kuva kuvastaa hyvin meijän molempien fiiliksiä synnytyksen hetkellä :D