//www.youtube.com/embed/zcsiPwxPqGU” frameborder=”0″ height=”315″ width=”560″>

Olen ollut pitkään hukassa. En ole pitkään aikaan tuntenut olevani oma iloinen itseni. Vuodesta 2011, fuksivuodesta, asti olen etsinyt jotain muuta. Itseäni. Abivuonna en tiennyt mihin hakea opiskelemaan, kun kaikki kiinnosti ja olin monessa kouluaineessa hyvä. Vahvimmat opiskelualaehdokkaat olivat musiikin, kielten ja sisustuksen saralla. Näistä vaihtoehdoista päädyin toiseen ja Englannissa ja Ranskassa vietetyn välivuoden jälkeen Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan ranskaa romaanista filologiaa. Halusin oppia ranskaa lisää, aloitinhan sen opiskelun vasta lukion toisella ja pidin kielestä paljon. En tuntenut suurta vetoa (ranskan)opettajan ammattia kohtaan, joten valitsin generalistilinjan. Havaitsin kuitenkin pian, ettei kielten opiskelu ollutkaan minun juttuni, vaikka hyviä arvosanoja sainkin – veri veti kohti jotain luovempaa, käytännönläheisempää. Hain opiskelemaan musiikinopettajaksi, jäin ensimmäiselle varasijalle. Hain toisen ja kolmannen kerran, jäin syystä ja toisesta pääsykokeiden ensimmäiseen vaiheeseen. Kolmas kerta oli viime vuonna. Viime kesä meni ihan sumussa, en muista kesäkuusta melkein mitään, olin niin pettynyt itseeni. Nyt jälkikäteen ajateltuna olin masentunut, kaikki tuntuivat olevan minusta huolissaan, ja onnistuin synkistelylläni ja negatiivisuudellani pilaamaan hienoimmankin illan (anteeksi kaverit <3). Mikään ei piristänyt.

Jatkoin ranskan opiskelua, kävin välissä Ranskassa vaihdossakin, mutta edelleen kaipasin muuta. Haalin pari muuta kieltä sivuaineikseni. Naputtelin kandidaatintutkielmani kasaan parissa kuukaudessa, tavoitteenani ykkösellä läpi, sillä en ollut opiskellut ranskaa siinä vaiheessa vuoteen. Sekään saavutus ei tuntunut miltään enkä edelleenkään pidä sitä minään saavutuksena, se oli vain jotain mikä oli pakko tehdä. Kävin vieraiden kielten urakurssin ja löysin hetkeksi toivoa eri ammatti- ja alavaihtoehdoista. Kuitenkin tänä keväänä päädyin sittenkin opiskelemaan pedagogiset perusopinnot, toivoin löytäväni inspiraation ja intohimoni opettamiseen, mutta ko. opinnoista jäi käteen vain päinvastaista. Ajatus opetusharjoittelusta ja 100 sivun tieteellisestä kirjoittamisesta ranskaksi ahdistivat joinakin iltoina niin, etten voinut hengittää. Viime keväisestä pettymyksestä asti olen pohtinut ankarasti, entistä ankarammin, sitä mitä haluan elämälläni ja elämässäni tehdä. En ainakaan halunnut enää kiduttaa itseäni. Mieleni ja suunnitelmani muuttuivat jatkuvasti. Tajusin, etten välttämättä halunnutkaan työskennellä musiikinopettajana, halusin vain lähinnä päästä opiskelemaan musiikkia. Piti etsiä uusi unelma. Alkuperäisistä vaihtoehdoista enää yksi oli jäljellä, kokeilematta.

Viime viikolla tein päätöksen ja hain opiskelemaan sisustusalaa, päätin koputtaa ovea. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, tulenko menemään sittenkään pääsykokeisiin. Menin, koputin oveen ja pari päivää myöhemmin se aukesi. Sain lisähaussa opiskelupaikan ammattikoulusta yo-linjalta. Olen pitkästä aikaa innoissani opiskelusta. Se kertonee jo paljon, että olin ensimmäistä kertaa ikinä jopa hieman innoissani pääsykokeista, sillä tiesin pääseväni piirtämään ja näpertelemään käsilläni jotain. Tällä kertaa en mennyt jännityksestä niin lukkoon, etten olisi pystynyt suoriutumaan kunnialla tehtävistäni. Jännitys haihtui viivojen paperille piirtämisen, piirrettyjen alueiden värittämisen ja rautalangan eläimen muotoon vääntelemisen aikana.

Hain rohkaisua muutokseen viisaista lauseista. Olen pelännyt muutosta, pakoilinkin sitä jättämällä menemättä tänä keväänä eräisiin pääsykokeisiin. En kokenut olevani valmis menemään niihin, itsevarmuuteni oli edelleen hukassa kolmen vuoden kolaisujen jälkeen. Lopulta iskostin päähäni, että jossain vaiheessa joutuisin kuitenkin vaihtamaan alaa mieluisampaan, miksei siis nyt? ”Never give up on a dream just because of the time it will take to accomplish it. The time will pass anyway.” Miksi kiduttaa ja ahdistaa itseään opiskelemalla tutkinnon loppuun vain siksi, että se on varmasti suurimman osan mielestä järkevää? Miksi kuluttaa jäljellä olevat korkeakouluopintotukikuukaudet alaan, jolla ei halua työskennellä, kun ne voisi säästää myöhemmäksi sellaista alaa varten, joka oikeasti kiinnostaa?

Jätän siis kandidaatin tutkintoni kesken ja yliopiston taakseni, ainakin joksikin aikaa. Silläkin uhalla että olisin ”liian hyvä amikseen”. Ja ei, tänään ei ole aprillipäivä, olen tosissani. Tämä on minulle kuitenkin vain välivaihe matkalla kohti suurempaa päämäärää. Eilen otin toisen konkreettisen askelen tätä muutosta kohti lähettämällä asuntohakemuksen. Syksyllä elämäni muuttuu, kehittyy. Muutan takaisin kotikaupunkiini Savonlinnaan. Joudun luopumaan monista asioista, myös toisenlaisista unelmista, tai ainakin työntämään ne joksikin aikaa taka-alalle tai korvamaan ne hetkeksi uusilla (koska eihän nyt kaikkea voi saada!). Uskon kuitenkin saavani menettämieni asioiden tilalle uusia ja ahdistuksen ja epävarmuuden tilalle menettämäni iloisuuden ja itsevarmuuden. Uskon löytäväni oman paikkani työelämästä, sillä sisustusala on niin laaja ja monipuolinen ja minä muuntautumiskykyinen, ahkera työntekijä ja hyvä tyyppi. Pelon tilalle olen saanut rohkaisua oman polkuni luomiseen ja kulkemiseen Eeva Kolun ja Saara Sarvaksen teksteistä sekä näistä Jim Carreyn viisaista sanoista. Lohduttavaa tietää, että meitä on muitakin, oman polkunsa kulkijoita.

Pinterestistä.