Tantra on mun tie, osa 4 – kivun pelkääminen sattuu kipua enemmän

Olen saanut pohtia viime aikoina paljon rajoja, kipua, mustasukkaisuutta, asioiden mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Olen opiskellut määrätietoisesti tantraa vuoden ajan. Tämän kevään viimeisellä koulutustapaamisella voin huonosti, minulla oli kuukautiset, pieni lapseni oli nukkunut huonosti ja olin todella väsynyt. Lisäksi tai juuri siksi kohtaaminen ja peilaaminen kurssikavereideni kanssa oli tällä kerralla erityisen haastavaa ja kipeää. Olemme enimmäkseen kohdanneet toisemme kauniisti, kannustaen, läsnäolevasti ja rakastaen tämän ihanan, rikastuttavan ja niin monipuolisen ryhmän kanssa, joiden kanssa tätä matkaa taitamme. Saamme toisiltamme hurjan paljon tukea ja rakkautta ja oppia tantran tiellä. Aina oleminen läheiseksi ja intiimiksi muodostuneessa ryhmässä ei ole kuitenkaan yhtä ruusuilla tanssimista, vaan kohtaamme myös haastavat piirtemme, pelkomme, ohjelmointimme, jumimme ja tukoksemme toistemme kanssa. Välillä saamme suoraa ja kipeää kritiikkiä, jonka vastaanottaminen on toisinaan haastavaa.

Tällä kevään viimeisellä kurssikerralla olin itse niin heikoissa tiloissa, että tuon kritiikin vastaanottaminen ja tapa jolla se minulle tuotiin, romahdutti minut aika itkeväksi hylkiöksi. Siinä mentiin monella tapaa minun rajojen yli ja koin, että yrityksistäni huolimatta toinen osapuoli ei halunnut tulla vastaan asian selvittämisessä. Kummallista kyllä tämä kaikki kääntyi tapahtumaksi, josta olen kiitollinen nyt. Sain kokea syvää loukkaantumista ja siitä aiheutuvaa kipua ihan todella. Toisen ihmisen anteeksipyytämisestä kieltäytyminen ja ilman lohdutusta jääminen aiheuttivat sen, että mikään ei vienyt kipua minulta pois ennenkuin olin sen itse kokenut ja elänyt ja olin valmis päästämään siitä irti. Anteeksipyynnöt ja lohdutukset ovat kauniita tapoja ja sopivat moneen tilanteeseen, mutta voivat toisaalta keskeyttää tärkeän prosessin, tunteen tuntemisen ja niiden asioiden sisäistämisen, jotka juuri olivat kyseessä. Pahimmillaan omat tunteet piilotetaan ja ne jäävät kehoon ahdistavaksi ja sairastuttavaksi tunteeksi, kun yritetään suojella lohduttajaa tai anteeksipyytäjää omilta tunteilta. Ikäänkuin lakataan prosessi heidän vuokseen, muutenhan heidän lohdutuksensa olisi epäonnistunut, jos jatkaisimme tunteemme elämistä. Ajatella, miten paljon ajattelemme muita ja laitamme itsemme syrjään.

Tämä oli siis tämän tarinan ensimmäinen esimerkki siitä, miten hyvää tekee elää tunteensa kokonaan ja todella vain tuntea ne, vaikka kuinka kipeää tekisi. Yksin ei silti tarvitse jäädä. Riittää kun toinen tai toiset ihmiset ovat siinä, läsnä, mutta heidän ei tarvitse ratkaista mitään. Heidän ei tarvitse yrittää viedä tunnetta meiltä pois. Olen kiitollinen myös viisaalle opettajallemme ja ryhmällemme, jotka kyllä tukevat jokaista läsnäolollaan ja rakkaudellaan, mutta ketään ei tässä ryhmässä aleta paapomaan tai hyssyttelemään kokemiamme tunteita ja prosesseja. Tunne kuuluu elää ja tuntea, muuten se todellakin jää kehoomme kasaamaan ahdistusta ja kipua niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla.

Tämän tapahtuman jälkeen olen ollut paljon syvemmin omassa voimassani, missä toisten ihmisten odotukset, käyttäytyminen tai loukkaukset eivät vaikuta minuun niin syvästi. Kohtasin kuitenkin jokin aika sitten yllättäen voimakasta kipua itsessäni mustasukkaisuuden muodossa. Minulla on mustasukkaisuuden kanssa työstettävää, sillä tulin loukatuksi edellisen mieheni, elämänkumppanina pitämäni ihmisen taholta suhteemme loppumetreillä. Silloin en osannut kohdata tuota kipua, vaan yritin sinnikkäästi ”kestää”, järkeillä ja ohittaa tunteeni, pidättelin ja kun en enää pysytynyt pidättelemään, syytin toista kivustani. Tuolloin loukkasin tällä käytöksellä syvästi erityisesti itseäni ja kehoani kasaamalla kivun ja pelon kehooni syvälle. Vielä vuosien jälkeenkin saan parannella ja vapauttaa kehoani näistä kivuista. Näistä tapahtumista johtuen kehoni ja mieleni reagoi välillä äkkijyrkästi mustasukkaisuutta aiheuttaviin tilanteisiin, vaikka nykyisessä suhteessani en koe minkäänlaista luottamuspulaa tai hylkäämisen pelkoa. Mielipiteen tasolla olen fine. Pystymme yhdessä sopimaan mikä on ok ja mikä ehkä ei nyt tuntuisi hyvälle molemmin puolin. Tunnetasolla kuitenkin reagoin välillä silloinkin, kun en edes ole sitä mieltä, että siihen olisi mitään syytä.

Kuten olen kirjoittanut edellisessä kirjoituksessani pyyteettömästä seksuaalisuudesta, koemme että läheisyys muiden kanssa ei uhkaa meidän suhdettamme millään tavalla, sillä osaamme suhtautua siihen pyyteettömästi ja kiitollisena sopimissamme rajoissa.  Nyt kuitenkin kohtasin tilanteen, jossa rajoja venytettiin lievästi ja jälkikäteen ajateltuna hyvin terveellisellä tavalla, mutta ensireaktioni oli yllättävän voimakas. Tällä kertaa en kuitenkaan paennut kipua, en esittänyt itselle tai toiselle, ettei sitä ole. Menin metsään, huusin kipuani. Tulin takaisin, itkin mieheni olkaa vasten, hän piteli minua. Hän oli siinä, hän ei vienyt kipuani pois, hän vain oli siinä. Siinä uskalsin elää kipuni, uskalsin myöntää sen, vaikka se oli tavallaan liiallinen, lapsellinen, turha, mutta se oli minussa, minulle tosi siinä hetkessä, vaikkakin menneisyyden kipujen voimistama. Kun uskalsin elää sen, se oli ja se meni. Hyvin pian jäljellä oli vain vapaus, tyhjyys, ilo, kiitollisuus, voimakas uudelleen järjestymisen tunne minussa. Pystyin iloitsemaan toisen kokemuksesta hänen kanssaan, pystyin inspiroitumaan siitä, mihin kaikkialle tantran polku vielä vie. Pystyin uudelleen määrittämään rajojani, tarkastelemaan niiden mielekkyyttä, tarpeellisuutta tai tarpeettomuutta. Olin rehellinen tunteelleni ja se palkitsi minut vapaudella.

Aikaisemmin olen suhtautunut mustasukkaisuuden aiheuttamaan kipuun pyrkien järkeilemään sen pois tarpeettomana. Olen vaatinut itseltäni, että se mitä ajattelen, on minulle totta kaikilla tasoilla. Asiat, joita mielepiteen tasolla hyväksyn, eivät voi sattua. Olen myös pelännyt mustasukkaisuutta ja kipua. Olen ollut varuillani tilanteissa, jossa saattaisin kokea näitä tunteita. Kivun pelkääminen ja satuttavan tilanteen odottaminen sattuu paljon itse kivun elämistä enemmän. Kivun kasaaminen kehoon sattuu paljon kivun elämistä enemmän. Näin on myös muiden kipujen kanssa. Jos pelokkaana odotan, että milloinhan joku loukkaa minua, olen jo valmiiksi niin jännittynyt, että varmasti sattuu. Mutta jos elän sen, mitä kohdalleni tulee, minun ei tarvitse kokea kipua etukäteen, eikä jälkikäteen, vaan elää rohkeasti tunteeni silloin, kun ne ovat totta. Tässä kohtaa voisi toki myös kyseenalaistaa tunteiden totuudellisuutta. Jollain tasolla valitsemme itse mitä tunnemme ja erityisesti sen kuinka paljon pidämme näitä tunteita tosina ja kuinka paljon tunteisiin on tarpeen ripustautua. Tässä vaiheessa tyydyn kuitenkin toteamaan, että hei beibi, elä pelotta tunteesi ja päästä sen jälkeen irti.

Joku voisi sanoa, että miksi pitää sitten elää niin, että satuttavia tilanteita tulee. Miksi pitää altistaa itsensä vaikkapa mustasukkaisuutta aiheuttaville tilanteille ja ihmissuhteille. On asioita, joihin uskoo niin vahvasti, että ne haluaa valita aina uudelleen ja uudelleen, vaikka ne eivät olisikaan aina helppoja. On asioita, joita kohti haluaa kulkea traumoistaan, ohjelmoinneistaan ja peloistaan huolimatta. Asioita, joista haluaa oppia ja joissa haluaa kasvaa. Tantra, parisuhde, rakkaus, vapaus. Niihin minä uskon niin syvästi, että kuljen vaikka miten mutkikkaan polun elääkseni noita asioita todeksi syvästi ja intohimoisesti.

Rakas ihminen, tunne tunteesi, elä ne! Elä kipusi, suuttumuksesi, elä rakkautesi, himosi ja riemusi. Elä ne itsessäsi, vaikka olettamasi vastapuoli ei eläisi niitä kanssasi tai vastaisi tunteisiisi. Ota vastuu omista tunteistasi ja vapauta itsesi! Rakas, harjoittele tätä, niin mä aion tehdä!