Toive, joka ei ole toteutunut

Elämässä on monenlaisia toiveita, monenlaisia haaveita.

Usein toiveemme ovat pieniä, arkielämään liittyviä, lähes merkityksettömiä, mutta kuitenkin elämää helpottavia asioita. Minä esimerkiksi toivon joka päivä, että sää olisi hyvä, jotten kastuisi pyöräilymatkalla. Joskus toiveeni toteutuu, joskus ei, mutta oikeastaan sillä ei ole väliä. Jos sataa, puen sadekamppeet päälle ja hyppään pyörän selkään pohtien mielessäni, että oikeastaanhan pyöräily on vain vaatetuskysymys.

Vähän isompi toiveeni on, että usein huonosti nukkuvana saisin seuraavana yönä unen päästä kiinni ja nukkuisin sikeästi aamuun asti. Joskus nukun hyvin, joskus en. Jos en nuku hyvin, se ei tunnu kivalta, mutta  tiedän sen, ettei yksi huonosti nukuttu yö maailmaa kaada. Selviän kyllä päivästä, vaikka yöunet olisivat jääneet muutamaan tuntiin. Toivon vain, että tieni höyhensaarille olisi seuraavana iltana hieman nopeampi.

Nuorempana erittäin suuri toiveeni oli, että löytäisin itselleni puolison, jota saisin rakastaa koko loppuelämäni. Tämä toiveeni näyttää toteutuneen. Vielä lähes 11 vuoden jälkeenkin rakastan miestäni valtavasti. Tai jos totta puhutaan, rakastan häntä tänään enemmän kuin 11 vuotta sitten.

Yksi isoista toiveistani on ollut mieluisen ammatin löytäminen. Hankaluuksia sen kanssa vuosien varrella oli, mutta tänään uskallan jo sanoa, että olen omalla alallani. Ainakin tällä hetkellä. Jos tilanne vuosien varrella muuttuu, minulla on lupa vaihtaa mielipidettäni ja toivoa jotakin uutta. Nyt kuitenkin toivon, ettei minun tarvitsisi tuota toivetta koskaan esittää.

Olen siis saanut elämältä suuria lahjoja: ihanan miehen ja unelma-ammatin. Olen näistä niin kiitollinen, että joskus mietin, voinko enää enempää pyytäkään. Mutta siitäkin huolimatta haluan elämältä lisää.

Minulla on toive, joka on kestänyt jo kymmenen vuotta. Joka vuosi toivon, että jos minä tänä vuonna tämän saisin, niin mitään muuta en elämältä tarvitsisi. Toive on minun ja mieheni yhteinen. Toivomme, että jonakin päivänä saisimme pitää sylissämme omaa lasta. Toivomme, että saisimme olla äiti ja isä. Toivomme, että tämä kipu, joka on vuosia kulkenut mukanamme, välillä syvempänä, välillä kevyempänä, olisi vihdoin poissa. Toivomme, että saisimme jättää tämän ulkopuolisuuden tunteen, joka meidät usein valtaa perheellisten ystäviemme ja sisarustemme keskellä.

Toivomme lahjaa, sitä kaikkein suurinta.