On käsittämätöntä, kuinka yksin ihminen voi olla.

Vaikka monet tarkoittavat hyvää kehotuksillaan lähteä välittömästi pois tästä suhteesta, tällaisesta elämästä, se ei aina ole niin helppoa. Jos sataa kilometriä lähempänä asuisi edes yksi ihminen, johon uskaltaisin luottaa. Jos asuisimme vuokralla. Jos minulla ei olisi sataa käytännön asiaa hoidettavana. Varmasti silloin lähtisinkin heti, välittömästi.

Meillä on kuitenkin omistusasunto, minulla työpaikka ja opiskelupaikka, ja kaikki minulle tärkeät ihmiset asuvat toisella puolella Suomea. Työpaikasta luopuisin toki vaikka heti, jos vain löytäisin töitä sieltä toiselta puolelta Suomea. Opiskelupaikastani en kuitenkaan luovu, sillä haluan oikeasti valmistua sille alalle, jota nyt opiskelen – ja tietenkin mahdollisimman pian. Mies saa aivan rauhassa pilata oman elämänsä, mutta minun elämääni ja tulevaisuuttani en todellakaan anna hänen pilata.

Suurimmaksi hidasteeksi muodostuvat kuitenkin käytännön asiat. Kun välimatkat ovat näin pitkiä, kaikki on suunniteltava huolella. Uuden asunnon hankinta niin, ettei mies saa sitä selville. Tavaroiden pakkaaminen ja kuljetus niin nopeasti, ettei mies ehdi reagoida. Kenet pyydän auttamaan tavaroideni kuljetuksessa? Ja miten ihmeessä pääsen eroon omistusasunnostamme?! Tavaroitani en nimittäin aio jättää, lukuunottamatta tietenkin ihan turhia rojuja. Mitään yhteistä en halua raahata mukanani, mutta valtaosa isoista huonekaluista ovat minun. Astiat ovat minun. Niin kuin jo sanoin, en aio antaa miehen viedä minulta enää yhtään sen enempää, kuin mitä hän on jo vienyt. En halua joutua rakentamaan koko elämääni ja identiteettiäni kokonaan alusta. Eikä rahatilanteeni sitä kestäisikään.

Opiskelupaikastani olen ottanut sen verran selvää, että minun on todellakin mahdollista vaihtaa koulua lukuvuoden vaihteessa. Mutta vasta lukuvuoden vaihteessa. Minun on siis sinniteltävä vielä kuukausia, melkein vuosi. En kuitenkaan ota sitä riskiä, että mies raivostuisi ja tekisi minulle tai lemmikilleni jotakin, joten pyrin olemaan mahdollisimman huomaamaton hänen läsnä ollessaan, ja valitsemaan työvuoroni ja kurssini siten, ettemme juurikaan ehtisi nähdä toisiamme.

Jouluna saan onneksi tauon miehestä, koska meillä on ollut tapana viettää joulua pääosin eri osoitteissa, meillä kun ei ole lapsia, eikä mies välitä viettää joulua sen enempää minun perheeni, kuin omankaan perheensä kanssa. Viime joulu mieheltä kului pääosin ryypätessä.

Suunnitelmani saattavat kuulostaa hulluilta – kuka hullu jäisi aggressiivisen alkoholistin luokse yhtään pidemmäksi aikaa, mutta en todellakaan anna miehen viedä minulta enää mitään konkreettista. Itsetuntoni, arvokkuuteni, ihmisarvoni hän on jo polkenut lattianrakoon, mutta haluan myöhemmin jatkaa elämääni samoin kuin tähänkin asti, mutta ilman häntä, ilman alkoholismin varjoa, ilman perheväkivaltaa.

Mies on nyt lyönyt minua kaksi kertaa kasvojen alueelle. Ensimmäinen kerta tapahtui muistaakseni tammikuussa 2011. Toinen kerta joskus keväällä 2012. Muualle suuntautunutta tahallista ja tahatonta kännihuitomista en jaksa edes laskea. Viimeksi lensin pyrstölleni toissaviikonloppuna, kun mies tuli humalassa kotiin ja tönäisi minut  – ”jäkättävän ämmän” pois tieltään. Onneksi en lyönyt päätäni lipaston kulmaan.

Kummallakaan kerralla ei lyönyt ”tahallaan”.  Sen minäkin ymmärrän. Kummallakaan kertaa minuun ei oikeastaan sattunut. Siis fyysisesti. Kummallakaan kerralla ei jäänyt jälkiä. Pitäisi nostaa meteli, soittaa mikkihiiretkoppalakitsininututkytät paikalle ja vaatia lähestymiskieltoa ja korvauksia kivusta ja särystä, henkisistä vaurioista, mutta en jaksa. Olo on liian rikkirevitty.

Ensimmäisellä kerralla olin miehelle ja tämän kavereille baarissa kuskina. Mies jotenkin vain innostui kännipäissään heilumaan ja huitomaan liikaa, ikään kuin tanssimaan istuvillaan, ja hänestä näytti olevan jotenkin ”hauska idea” huitaista minua avokämmenellä kasvoihin. Vähän kuin kaataisi kylmää vettä kaverin sänkyyn tai pursottaisi nukkuvan kaverin käden täyteen partavaahtoa. Pierutyyny opettajan tuolilla. Hauska juttu. Siltä mies näytti, ja jatkoi sitten heilumistaan.

Minä lamaannuin. Juoksin baarin vessaan tuijottamaan punottavaa länttiä poskellani ja purskahdin itkuun. Eihän mulle voi käydä näin?

Toisella kertaa mies löi minua nyrkillä leukapieleen. Ei voi väittää, että vahingossa, kyllä mies löi ja vieläpä nyrkillä, mutta sekavuustilassaan luuli minua joksikin toiseksi, ”pahaksi ihmiseksi”.

Sillähän mies nimenomaan ”perustelee” tätä kaikkea – hän ei juodessaan ole oma itsensä.

Mies muuttuu liikaa juotuaan ensin kokonaan toiseksi ihmiseksi, ja lopulta enää sekavaksi, horjuvaksi, oksentelevaksi ihmisraunioksi, jota en ole millään tunnistaa samaksi ihmiseksi, jonka kanssa menin kihloihin. En vain ymmärrä, että jos juodessa muuttuu väkivaltaiseksi, miksi pitää juoda niin paljon? Ja jos ei pysty kontrolloimaan juomistensa määrää, miksi sitten juo ylipäätään? Ja jos ei pysty kontrolloimaan juomistaan ylipäätään, miksei myönnä riippuvuuttaan ja hakeudu hoitoon? Koska mies on jukuripää pässi.

Baarissa hänestä tulee uhmakas ja uhkaava ”maailmanvalloittaja”, hänelle ei hänen mielestään pärjää kukaan. Yksikin väärä vilkaisu miestä kohti saattaa saada hänet raiteiltaan ja hyökkäämään nyrkkitappeluun ihan vieraiden ihmisten kanssa. Minulla taas on paha tapa mennä väliin, mutta silloin nyrkiniskuja ja potkuja satelee sitten molemmilta suunnilta. Ei mukava tunne.

Mies on ruvennut tämän vuoden keväästä lähtien myös hajoittamaan paikkoja meillä kotona humalassa ollessaan. Minä vain pelkään, milloin murtuneen seinälevyn tilalla on minun kalloni. Siksi pyrin välttelemään tilanteita, jolloin olemme samaan aikaan paikalla kun hän on humalassa.

En vain enää kestä tätä, vihaan seksiä hänen kanssaan, kavahdan jokaista kosketusta. Jokainen lässyttävä sana saa minut näkemään punaista. Kiehun raivosta.

Miksi juuri minä?

Seuraavassa kirjoituksessani paljastan osan suunnitelmastani. Pysykää kuulolla.

Naomi.