Tämän blogini tarkoituksena lienee kertoa yksi tarina siitä, kuinka väkivaltaisen alkoholistin kynsistä paetaan. Alkaen siitä, kuinka pako suunnitellaan. Siitä, kuinka uusi elämä rakennetaan uudelleen aivan alusta.

Minä yritin kauan. Joku sanoisi, että aivan liian pitkään, mutta monille kanssasisarilleni se on vain silmänräpäys. Minulle kuitenkin kokonainen elämä. Ja kuitenkin aivan liian lyhyeksi jäänyt elämä. Ei tämän pitänyt mennä näin.

Minä olin se takarivin ruma tyttö, joka ei koskaan kuvitellutkaan saavansa miestä, parisuhdetta, perhettä. Mitään. Se tyttö, joka eräänä kesänä puhkesi kukkaan ja oli hetken onnellinen. Kesken niiden onnellisten hetkien elämääni käveli upea, komea mies, joka vei jalat altani. Mies, jonka kanssa kuvittelin eläväni koko elämäni. Mies, joka antoi minulle ihanan perheen ja rakkaan suvun, jonka luota olen nyt kävelemässä pois. Teen lähtöä, hidasta, piinallista lähtöä. Mies ei tiedä siitä mitään. Kirjoitan tätä blogia nimettömänä, jotta mies ei tietäisi mitään myöhemminkään. Pelkään hänen sanojaan, hänen käsiään, hänen huutoaan.

Viikonloput ovat kaikkein pahimpia. Perjantait, joina mies aloittaa tissuttelun heti töistä tultuaan, jatkaa siitä vahvempiin juomiin, ja päätyy lopulta baariin tai kaverin luokse. Pirtua, vodkaa, jallua. Aamuyön tuntien humalaiset puhelut. Aamulla sekava mies ja uuteen nousuun – kotona tai muualla. Lauantai-illan riitely, huuto, raivo. Pääni vieressä vanerioveen uppoava nyrkki, tai pahempaa, sitä, mistä en uskalla edes puhua. Ja se kaikkein oksettavin. Lauantaiöinen seksin vaatiminen. Usein tuntuu siltä, kuin joku vieras ottaisi väkisin. Yö menee itkiessä. Sunnuntaiaamut, joina mies ei muista tai ainakaan halua muistaa edellisiltaista käytöstään, vaan lääppii ja lässyttää, haluaa krapulaseksiä. Suorastaan vaatii sitä. Jos siihen suostuu, tulee hyväksikäytetty olo. Jos ei suostu, syttyy kolmas maailmansota.

Viikolla mies käyttäytyy kutakuinkin asiallisesti, joskus jopa hellästi ja huolehtivasti, mutta mikään ei vie mielestäni pois pelkoa seuraavasta viikonlopusta. Saan selittämättömiä itku-, raivo- ja paniikkikohtauksia aivan väärillä hetkillä. Tai osaisinhan minä ne selittää. ”Joo, mulla on kotona mies, joka ryyppää, huutaa ja lyö, että siksi oon ehkä vähän kiree tänään.” Miten sen sanoo opiskelutoverille, opettajalle, pomolle, työkaverille? Ei niitä sääliviä katseita halua kukaan omalle kohdalleen. Ei hel*etti, en mä haluaisi itsekään kuunnella kenenkään vuodatusta kotiväkivallasta ja alkoholismista.  

Nyt olen kuitenkin rohkeampi kuin koskaan. Teen suunnitelmia salaa hänen selkänsä takana. Säästän rahaa uuden asunnon vuokratakuuseen. Sovin työ- ja opiskelukuviot uusiksi. Etsin asuntoa toiselta puolelta Suomea.

Ehkä vielä jonakin päivänä olen vapaa.

Naomi.

(Ehkä tästä ajan mittaan, uuden asunnon hankittuani vielä kehkeytyy lifestyle-, sisustus-, tjsp. -blogi, mutta juuri nyt käsittelen elämääni sellaisena kuin se on. Kaikkine huolineen ja murheineen.)