Miksi kuntosalille meneminen hävettää ja aiheuttaa jopa syyllisyyttä?
Menin eilen töiden jälkeen salille. Menemistä edelsi taas raju päänsisäinen kamppailu. Vielä siinä salin ovellakin teki mieli kääntyä pois. Hävetti ihan sikana mennä sinne. Ajattelin, että kaikki katsoo, että voi lol, sieltä se punkero lyllertää tänne tammikuun toka päivä, niin läpinäkyvää. Tunsin myös hieman syyllisyyttä siitä, että tulen salille ja varaan laitteita, joita joku muu ihminen voisi käyttää KUNNON TREENIIN. En tiedä, mistä tämä ajatus on mun päähän syntynyt, koska kukaan ei ole ikinä salilla suhtautunut muhun mitenkään niin, etten saisi olla siellä.
Just suunnilleen tältä näytin salilla.
Menin sinne siis kuitenkin, ja heti saavuttuani havaitsin, ettei siellä edes ollut mitään ruuhkaa, eikä muutakaan pyhien jälkeistä paniikkitilaa. Mulla on uusi saliohjelma, jonka hankin just joulukuussa, kun aloin käymään (tai siis päätin alkaa käymään) tällä uudella salilla. Se on aloittelijoille suunnattu koko kropan treeni, joka tuntui kyllä ihan mukavalta kun sen nyt kokonaan tein. Reilun tunnin verran menee aikaa, mikä on mielestäni hyvä aikakin. Olen kyllä tyytyväinen tästä uudesta salista. Se on huomattavasti kivempi kuin samalla paikalla aiemmin sijainnut sali. Ei jää meneminen ainakaan siitä kiinni sitten. Kaikenlaisia muita tekosyitä varmaan kyllä löytyy.
Mietin sitä itse asiassa siinä salilla ollessakin, että kun liikunta ei ole ikinä ollut pysyvästi osa mun elämää, niin on ihan todella vaikea edes kuvitella, millaista se olisi. On mulla ollut aikoja, jolloin olen käynyt vähän ahkerammin salilla, mutta ne ajatkin on olleet tyyliin kuukausi tai pari, kunnes koko homma on taas jäänyt. En tiedä miksi käy aina niin, salilla käyminen on kuitenkin oikeasti mulle ihan mieluisaa puuhaa. Mutta kai se ongelma on kuitenkin juuri siinä, etten henkisesti miellä sitä osaksi mun elämää. Se tuntuu aina vähän irralliselta. Jo nyt tänään tuntuu oudolta ajatella, että menisin uudestaan sinne salille ja teen sen ihan saman asian uudestaan. Ja uudestaan ja uudestaan ties miten monta kertaa. Ja sitten sitä ohjelmaa muutetaan hieman, mutta periaatteessa kuitenkin samaa hommaa pitäisi toistaa tyyliin hamaan tappiin asti. Katselen joitain ihmisiä, joista näkee, että he on tosi urheilullisia ja treenanneet paljon, ja näyttävät tykkäävän siitä, mutta en oikein siltikään pysty käsittämään miksi. Toisaalta miksi ja miksi. Miksi mun pitää kysellä aina niin paljon kaikkea. Esimerkiksi munkin oma poikakaveri, joka treenaa paljon, menee sinne salille siksi, koska hänelle tulee siitä hyvä fiilis, eikä koko ajan kehitä hirveää draamaa siitä, enkä mä ikinä siltä kysy, että miksi se menee. Enkä mäkään kysele miksi pesen hampaat tai miksi imuroin kotona, mä vaan teen niin, koska siitä tulee hyvä fiilis. Ja jos kerran mullekin tulee salilla ihan hyvä fiilis ja lisäksi TIEDÄN että se on mulle hyväksi, niin miksi mun pitää edes sotkea siihen joku henkilökohtainen identitettipolitiikkakin.
En tiedä. Toisaalta mulle olisi varmaan henkisesti hyvä kun olisi joku konkreettinen tavoite, jota kohti pyrkiä tai jota seurata, koska salilla käyminen on silleen epämääräistä, että silminnähtäviä tuloksia ei heti synny, eikä välttämättä ikinä, jos treenailee pari kertaa viikossa. En tiedä mikä se voisi olla? Esimerkiksi lenkkeilyssä on se hyvä puoli, että siinä mennään konkreettisesti paikasta toiseen, joten ymmärrän jotenkin helpommin, miksi niin tehdään. Ja koiratkin tykkää siitä.
Lenkkeilystä puheen ollen olisi myös ihanaa VIHDOIN oppia juoksemaan/hölkkäämään, mutta siinä hommassa olisi kyllä myös suuresti avuksi, kun saisi ensin tätä painoa pois. Paitsi että kunto on huono ja raskaan kehon liikuttelu hankalaa, jalat olis kovilla ja onhan sitä muutenkin kömpelömpi kun massaa on enemmän. Mutta voisin kai aloittaa esimerkiksi salilla juoksumatolla, ja sitten sen sauvakävelyn mistä taisin eilen mainitakin. Se vaan on silleen tyhmä laji, että en voi sauvoa koirien kanssa, ja kaikki ulkoilu on ilman koiria on vähän teeskentelyä. Toisaalta ehkä sekin on vain tekosyy. Kerran perustelin itselleni, etten voi mennä kuntosalille, kun mulla oli niin kova vessahätä, oli ihan pakko mennä kotiin. Ikäänkuin siellä salilla ei olisi ollut vaikka kuinka monta vessaa. Taistelu on 99% pään sisällä.
Mutta ihan kiva kuitenkin nyt, että tuli mentyä. Vaikeinta on aina saada peli auki ja se eka kerta. Nyt pitää vaan toivoa, ettei tulis mitään takapakkia kuten flunssaa, joka sitten katkaisee menon heti alkuunsa ja taas sen jälkeen on uusi henkinen kynnys mennä.
Sain hankittua myös patterin vaakaan. Mitä siitäkin sanoisi? Noh, uutta painoennätystä ei tullut kun tänään aamulla kävin, mutta muuta positiivista sanottavaa ei sitten olekaan. Yritän pohtia, miten saisin itseni motivoitua siihen, että alkaisin niitä kaloreita laskemaan.