Olen lähdössä kolmen viikon päästä lomamatkalle, ja totta kai pohdiskelen jo vähän väliä, että mitä vaatteita sinne ottaisin mukaan. Siellä on varmaan jo kesä, joten saa kaivella kesävaatteet esiin. Ne samat vanhat…

Periaatteessa kannatan ajatusta siitä, että ihmisellä olisi vain rajattu määrä lempivaatteita, jotka olisivat laadukkaita ja huolella pidettyjä. Käytännössä sorrun silti myös pikamuotiin ja roudaan pari kertaa vuodessa säkkejä kirpputorille (en käsitä miten sinne aina riittää vietävää, vaikka en mä nyt mielestäni niin paljon kuitenkaan shoppaile…) Mutta vielä ärsyttävämpi ilmiö on se, että huomaan, että mua jotenkin hävettää käyttää aina samoja vaatteita, vaikka se vaate olis just tällainen luotettava lempivaate. Miten voin samaan aikaa kannattaa lempivaateajatusta ja sitten kuitenkin nolostella sitä, että käytän usein jotain kivaa vaatetta. Esimerkiksi nyt lomamatkan yhteydessä mietin, että muistaakohan paikalliset kaverit siellä, että mulla oli ne samat kesävaatteet jo kolme vuotta sitten ja kaikilla kesäkerroilla sen jälkeenkin. Pitäisi kai osata olla ylpeä siitä, että vaatteet on vieläkin käytössä ja vieläkin oma tyyli tuntuu omalta, mutta jotenkin se tunne ei ainakaan luontevasti nyt nouse pintaan. Sikäli typerää, että kun mietin omia kavereitani ja heidän luottovaatteitaan, en tietenkään tunne mitään myötähäpeää, vaan ajattelen, että taas tuolla on tuo aivan ihana paita. Yhdellä työkaverilla on aina samat vaatteet  siis aina, ja siitä olen joskus miettinyt, että onko hänellä joku stevejobsmainen ideologia vai eikö hän ole itse kenties edes ajatellut koko asiaa. Mutta ei hävetä hänenkään puolestaan.

En tajua, todella typeriä on nämä ihmisen mietteet.

Tätä oranssia paitaa esimerkiksi haluaisin käyttää oikeastaan ihan aina. Se on ollut mulla niin bileissä, työhaastattelussa, matkoilla kuin lehtikuvassakin. 

Täytyy yrittää tehdä henkinen asennemuutos. Muutenkin kyllä tänään on taas tullut mietittyä ylipäätäänkin, että voisiko minimoida paitsi vaatekaappia (tai no en mä oikeasti haluaisi täysin minimoida, tykkään siitä, että on melko paljon vaatteita) myös muutakin omaisuutta. Tämä alkoi siitä, että päätin vihdoinkin pestä ikkunat ja samalla oli siirrettävä ikkunalautojen rytökasat ja pöydän kulman rytökasat, ja sitten kun alkaa yksiä järjestellä, huomaa taas, mitä kaikkea en on kertynyt sinne ja tänne. Niillekin jotenkin sokeutuu ja pahimmassa tapauksessa alkaa vaan miettiä, että mitä pitäisi tehdä sisustukselle ja haalia jotain uutta maljakkoa, vaikka oikeasti ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin suursiivous. Urakoin tänään reilut viisi tuntia näiden hommien parissa ja vieläkin jäi paljon siivottavaa. Poikakaveri pakeni siivousoperaatioita omille kämpilleen ja tuli äsken takaisin. Hän sanoi vau miten siistiä, ja mä pidättelin raivoa. Ei ole siistiä, on kamalaa ja kaikki pitää kantaa välittömästi kierrätykseen. Ja raataa raataa ja raataa! Miehet ei ymmärrä. Hänen tyyli siivota on se, että luodaan just niitä epämääräisiä kasoja. No, nykyään se ei kyllä enää muutenkaan siivoa täällä. Suhteen huonon tilan huomaa joskus tollaisista pikkujutuista…

Mutta ehkä mäkin jätän nyt verhojen silittämisen suosiolla vaikka huomiselle. Tällainen siivoaminen on niin kuluttavaa henkisestikin, varsinkin nuo ikkunat. Ensin jynssää ja pyyhkii niitä hikipäässä ja sitten loppuillan katsoo niihin jääneitä raitoja ja tuhruja. My life has no meaning.