Olen lähdössä kolmen viikon päästä lomamatkalle, ja totta kai pohdiskelen jo vähän väliä, että mitä vaatteita sinne ottaisin mukaan. Siellä on varmaan jo kesä, joten saa kaivella kesävaatteet esiin. Ne samat vanhat…

Periaatteessa kannatan ajatusta siitä, että ihmisellä olisi vain rajattu määrä lempivaatteita, jotka olisivat laadukkaita ja huolella pidettyjä. Käytännössä sorrun silti myös pikamuotiin ja roudaan pari kertaa vuodessa säkkejä kirpputorille (en käsitä miten sinne aina riittää vietävää, vaikka en mä nyt mielestäni niin paljon kuitenkaan shoppaile…) Mutta vielä ärsyttävämpi ilmiö on se, että huomaan, että mua jotenkin hävettää käyttää aina samoja vaatteita, vaikka se vaate olis just tällainen luotettava lempivaate. Miten voin samaan aikaa kannattaa lempivaateajatusta ja sitten kuitenkin nolostella sitä, että käytän usein jotain kivaa vaatetta. Esimerkiksi nyt lomamatkan yhteydessä mietin, että muistaakohan paikalliset kaverit siellä, että mulla oli ne samat kesävaatteet jo kolme vuotta sitten ja kaikilla kesäkerroilla sen jälkeenkin. Pitäisi kai osata olla ylpeä siitä, että vaatteet on vieläkin käytössä ja vieläkin oma tyyli tuntuu omalta, mutta jotenkin se tunne ei ainakaan luontevasti nyt nouse pintaan. Sikäli typerää, että kun mietin omia kavereitani ja heidän luottovaatteitaan, en tietenkään tunne mitään myötähäpeää, vaan ajattelen, että taas tuolla on tuo aivan ihana paita. Yhdellä työkaverilla on aina samat vaatteet  siis aina, ja siitä olen joskus miettinyt, että onko hänellä joku stevejobsmainen ideologia vai eikö hän ole itse kenties edes ajatellut koko asiaa. Mutta ei hävetä hänenkään puolestaan.

En tajua, todella typeriä on nämä ihmisen mietteet.

Tätä oranssia paitaa esimerkiksi haluaisin käyttää oikeastaan ihan aina. Se on ollut mulla niin bileissä, työhaastattelussa, matkoilla kuin lehtikuvassakin. 

Täytyy yrittää tehdä henkinen asennemuutos. Muutenkin kyllä tänään on taas tullut mietittyä ylipäätäänkin, että voisiko minimoida paitsi vaatekaappia (tai no en mä oikeasti haluaisi täysin minimoida, tykkään siitä, että on melko paljon vaatteita) myös muutakin omaisuutta. Tämä alkoi siitä, että päätin vihdoinkin pestä ikkunat ja samalla oli siirrettävä ikkunalautojen rytökasat ja pöydän kulman rytökasat, ja sitten kun alkaa yksiä järjestellä, huomaa taas, mitä kaikkea en on kertynyt sinne ja tänne. Niillekin jotenkin sokeutuu ja pahimmassa tapauksessa alkaa vaan miettiä, että mitä pitäisi tehdä sisustukselle ja haalia jotain uutta maljakkoa, vaikka oikeasti ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin suursiivous. Urakoin tänään reilut viisi tuntia näiden hommien parissa ja vieläkin jäi paljon siivottavaa. Poikakaveri pakeni siivousoperaatioita omille kämpilleen ja tuli äsken takaisin. Hän sanoi vau miten siistiä, ja mä pidättelin raivoa. Ei ole siistiä, on kamalaa ja kaikki pitää kantaa välittömästi kierrätykseen. Ja raataa raataa ja raataa! Miehet ei ymmärrä. Hänen tyyli siivota on se, että luodaan just niitä epämääräisiä kasoja. No, nykyään se ei kyllä enää muutenkaan siivoa täällä. Suhteen huonon tilan huomaa joskus tollaisista pikkujutuista…

Mutta ehkä mäkin jätän nyt verhojen silittämisen suosiolla vaikka huomiselle. Tällainen siivoaminen on niin kuluttavaa henkisestikin, varsinkin nuo ikkunat. Ensin jynssää ja pyyhkii niitä hikipäässä ja sitten loppuillan katsoo niihin jääneitä raitoja ja tuhruja. My life has no meaning.

Ilahduin suunnattomasti kun sain tänään sähköpostiini ilmoituksen uudesta kommentista tässä blogissa. En todellakaan odottanut että kukaan olisi kaivannut mun kuulumisia. En tiedä kuuluuko mulle tosin paljon mitään, mutta kuitenkin. Hassu sattuma sinänsä, koska juuri eilen mietin, että onpa noloa, että tämä blogi jäi vaan tänne roikkumaan.

Suurin osa varmaan ajattelee, että tammikuussa aloitetun laihdutusblogin hiipuminen heti ennen kevättä on vaan yksi tavallinen tarina luovuttamisesta, mutta itse asiassa tällä kertaa mun laihdutus on jatkunut! Okei, tässä on ollut myös viikkoja, useitakin, jolloin hanskat on roikkuneet naulassa, mutta siitä kun aloitin tammikuussa olen laihtunut melko tasan 5,5kg, mikä ei ole yhtään hullummin multa. Toki, pudotettavaa on mulla paljon, että siihen nähden tuo ei ole vielä kovin paljon, mutta kuitenkin olen aika tyytyväinen. Laihdutustahti ei todellakaan päätä huimaa sekään, mutta jokainen gramma on nyt kotiin päin.

Mitä siis olen puuhannut laihduttamisen saralla? No, mähän olen ollut Superdieetillä. Olen ollut joskus ennenkin, sain silloin tuloksia mutta luovutin muutaman viikon jälkeen, koska koin, että dieetti oli liian tiukka. Olen muutenkin suhtautunut tuohon koko hommaan oikeastaan aika skeptisesti ihan jo niiden tv-ohjelmien ja sun muidenkin takia. En näe mitään järkeä siinä, että vedetään joitain viikkoja kieli vyön alla ja suorastaan rääkätään itseä, ja sitten kun se on ohi, kilot tulee taas takaisin. Enkä muutenkaan tykkää sellaisesta ”Voi gauhee kun sää olet lihava, katto nyt ittees ihminen!” – kauhistelusta, jota noissa megadiettiohjelmissa aina harrastetaan. Mutta nyt sitten kävi niin, että haastattelin työni puolesta Fitfarmin valmentajaa Matias Koistista, joka näitä Superdieettejä vetää. Se oli mukava haastattelu ja mulla jäi päähän kytemään pari asiaa jotka se sanoi. Ja ajattelin, että hitto kokeillaan nyt uudestaan vielä erilaisella asenteella.

Aloitin ensin maaliskuun alussa kuuden viikon Superdieetillä. Asennemuutos numero yksi oli se, että päätin suhtautua niin, että valmentajia saa ja pitää hyödyntää. Aiemmin ajattelin, että ei niitä kiinnosta yksittäinen asiakas tuollaisella massavalmennuksella. No, en tiedä kiinnostaako vai ei, mutta se palveluhan kuuluu dieetin hintaan. Joten selitin mun tilanteen ja sain tältä Koistiselta sitten omat ohjeet, joita noudatin neljä viikkoa. Käytännössä siis se ero ohjelmaan oli se, että mun piti aluksi syödä enemmän kuin ohjeet käski. Se tuntui muuten aluksi ihan kauhealta, koska annokset on muutenkin aika isoja. Mutta se on ollut yksi suurimpia muutoksia mulle, että tänä aikana on löytynyt ruokarytmi ja muutenkin näihin sapuskoihin tottuu. Ensin nieleskelin kaurapuuroa aamuisin ihan kakoen, nyt ajattelen heti herättyäni, että jes puuro! 😀

Mutta tosiaan siis sitten neljän viikon jälkeen eli huhtikuun alusta hyppäsin silloin alkaneelle 12 viikon Superdieetille. Tavoite on nyt siis näitä vetää yhteensä ainakin tuo 16 viikkoa. 6,5 takana, 9,5 edessä. So far tuntuu ihan mahdolliselta. Toinen asennemuutos oli se, että päätin että suhtaudun tähän positiivisesti ja uskoen, että se toimii. Enkä mieti, mitä mieltä olen jostain bullmentulasta, enkä yritä koko ajan soveltaa ohjeita, vaan oikeasti tottelen niitä. Aika hyvin se onkin onnistunut syömisten suhteen. Jokunen satunnainen herkku on mennyt, jokuset bileetkin itse asiassa ja viime viikonloppuna söin pitsan (bileiden yhteydessä), eli en ole muuta elämää jäihin laittanut. Mulla on tässä kuitenkin niin pitkä projekti edessä, että en voi enkä halua kaikesta kieltäytyä kuukausien ajan.

Liikunnat taas kaipaa vielä reilusti petraamista. Lenkkeily maistuu kun on niin ihana kevät, mutta salilla ei ole paljon meikäläistä nähty…

Että sellaista siis puntarilta päin. Muusta elämästä en tiedä mitä sanoisi. Työpuolella on sellaisia juttuja joista en vielä halua mainita mitään, ja siviilipuolella hommat polkee paikoillaan. Mä oon käyttänyt itse asiassa nyt talven ja kevään aikana todella paljon aikaa sen pohtimiseen, mitä haluan elämältä. Mutta nää on silleen isoja juttuja eikä yksikään oikein yksinkertainen, niin kovin nopeasti ei tule valmista, vaikka kuinka pohtii. Mutta ehdottoman positiivista on se, että elämäntilanne on nyt sellainen, että jaksaa ja pystyy mietiskelemään kaikkea ja jopa virittelemään aluille niitä muutoksia. Mä oon ollut tätä ennen kyllä itse asiassa burnoutissa varmaan jonkun neljä vuotta. Nyt kun se loppui, huomaakin oikein selvästi, miten helvetin erilainen sitä voikin olo olla.

Sellaista. Erittäin mielelläni aktivoidun taas täällä jos joku lukee. Vaikka rakastan kirjoittamista sinänsä, niin on se vähän mälsää kirjoittaa blogia ihan kokonaan ilman yhtäkään lukijaa. Vaikka toisaalta:why not!

Ps. Tuosta Superdieetistä vielä erikseen mainittava, että vaikka tietyllä tavalla ajauduin sinne työtehtävien kautta, niin olen siis ihan itse omilla rahoilla siellä ja anonyymina nimimerkkinä, ja päätin osallistumisesta vasta jutun julkaisun jälkeen.