Luolanainen ei laihduttaisi
Kesälomalla nautin muiden asioiden muassa hyvästä ruoasta niinkin antaumuksella, että shortsien vyötärönauha kiristää ja peilistä katsoo barbapapa. Kyllähän se ahdistaa, en kiellä. Periaatteessa vastustan länsimaista laihdutusvouhotusta, mutta käytännössä painoni seilaa noin viiden kilon akselilla edestakaisin, ja oma hyvän olon paino tuntuu aina olevan vähintään kolmen kilon päässä. Ankarimmista laihuustavoitteista olen aikaa sitten luopunut – minulle on ok, että oma ideaalipainoni on BMI-normiasteikon yläpäässä. En odota soittoa Paparazzin Laila Snellmanilta ja ruoka on hyvää.
Laihduttamisepidemiassa karsastan eniten sitä, että ihmiskunnan historiaa silmälläpitäen tilanne on täysin järjetön. Ali- ja yliravitsemuksen aiheuttamat ongelmat taitavat olla maapallolla tällä hetkellä suurin piirtein tilanteessa fifty-sixty, eli puolikkaalle maailman väestöstä ravinnonsaannin tarkoituksellinen vähentäminen on edelleen käsittämätön luxus. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon ihmissuku on joutunut taistelemaan riittävän ravinnonsaannin vuoksi historiansa aikana.
Knoppiesimerkkinä mainittakoon vaikkapa se, että koirasta on tullut ihmiselle tärkeä kumppani sen vuoksi, että monien muiden avujensa (suojeleminen, paimennus, vihollisista varoittaminen) lisäksi se on ollut kätevä kävelevä proteiininlähde, joka on hätätilan tullen voitu pistää pataan. Jos on oikein paha paikka tullut, ollaan syöty jopa toisiamme. Mitä tekee palanen ihmisenpotkaa Painonvartijoiden pistetaulukolla? Historiallisesti katsoen olemme utopistisen etuoikeutetussa asemassa voidessamme tarkoituksellisesti pyrkiä rajoittamaan kalorien saantia.
Muodikkaiden luolamiesdieettien teesit aiheuttavat minussa hillitöntä huvittuneisuutta silloin, kun kivikauden ihmisen ravinnonsaantia pidetään ideaalina. Ihminen on historiansa aikana sopeutunut monenlaisiin ruokavalioihin. Evoluutioon kuuluu olennaisesti se, että opitaan mutaation seurauksena käyttämään hyödyksi uusia ravinnonlähteitä. Tämän johdosta pysytään sen verran kauemmin elossa, että ehditään jatkaa sukua ja siirtää geenit eteenpäin.
Esimerkiksi kyky pilkkoa laktoosia on syntynyt Euroopassa mutaation tuloksena (osalta maapallon ihmisistä se puuttuu edelleen). En väitä, että seuraava evoluution askel olisi oppia hyödyntämään transrasvoja optimaalisella tavalla, mutta siitä huolimatta kaiho ideaaliseen alkukodin ruokavalioon tuntuu tätä taustaa vasten hassulta. Jos alkutilanteessa haluttaisiin pysyä, voitaisiin samoin tein palata puuhun syömään hedelmiä. Lihansyöntikin on evoluution aikana hankittu taito, joka mahdollisti esimerkiksi sen, että aivomme alkoivat kasvaa.
Kivikaudella syötiin kaikki se mitä onnistuttiin keräämään tai pyydystämään ja usein oltiin nälässä. Arvatkaa kuinka terve mesoliittikauden ihminen tämän johdosta oli? Sillä oli useita vitamiinien puutostiloja ja se siirtyi ajasta ikuisuuteen kypsässä 35 vuoden iässä, jolloin se oli saanut lapsensa aikuisiksi ja ehtinyt siinä rytäkässä menettää kaikki hampaansa. Tässäpä tavoitetta meille laihduttajille.
Lueskelin tänä aamuna Varpu Tavin mainiota blogia, ja minua alkoi huimata kommenttiboxia lukiessani:
Mikäli olet sekä insuliiniresistentti (kiitos liiallisten hiilihydraattien) että leptiiniresistentti (kiitos esimerkiksi fruktoosin), aivosi kuvittelevat sinun olevan nälkiintynyt, vaikka todellisuudessa energiatarvetta ei ole. Mikäli leptiini toimii ja sinulla on rasvakudosta (jonka evoluutiossa olemme saaneet polttoainevarastoksemme), aivosi eivät ohjaa sinua syömään lisää. Mikäli leptiini ei toimi, aivosi kertovat sinun olevan nälkäinen, tunnet nälkää ja pakonomaista tarvetta syödä lisää sekä kehosi hormoonit, eli veressä eri elimille kulkevat signaalit, käskevät kehoasi säästämään energiaa muuntamalla mm. kilpirauhashormoonin tuotantoa jne. Laihtumisen kemian kannalta tärkeintä on saada keho käyttämään rasvasoluihin tallennettua energiaa (lipaasin avulla).
Kristus, onko se noin monimutkaista? Onneksi ei ole. Tavallisen kesäkilojen karistajan ei tarvitse tietää lipaasista eikä leptiinistä mitään. Hoikistumisen kannalta voi olla jopa hyödyllisempää, jos ei tiedä. Kehon rasvavarastojen vähentämisestä on tehty bisnestä ja salatiedettä. Ihmiset keskittyvät pohdiskelemaan tyydyttyneen rasvan vaikutusta testosteronin tuotantoon ja unohtavat terveen järjen sekä sen tosiasian, että liikaa syöminen lihottaa ja ravinnonsaannin vähentäminen laihduttaa. Hyödyllisempää olisi vaihtaa jäätelötötterö rahkapurkkiin. Vaikka eiväthän nämä kaksi asiaa toki toisiaan pois sulje.
Ajatusvirtani pointti lienee lähinnä se, että historiallisesti tilannetta katsastellen nyky-yhteiskunnan suhde ruumiinkuvaan ja laihduttamiseen on kieroutunut. Jos kivikauden naiselle olisi antanut jääkaappinsa sisällön, se olisi syönyt sen kaiken kerralla ja kumartanut kiitollisuudesta itkien puujumalaansa onnistuessaan hankkiutumaan Willendorfin Venuksen näköiseksi.
Kiloja vastaan taisteleminen on vaikeaa siksi, että samalla taistelemme sitä viettiä vastaan, joka on pitänyt meidät historian läpi hengissä.
Tästä huolimatta aion parin kuukauden ajan pyrkiä välttämään nopeita hiilihydraatteja, tasapainottaa ateriavälit ja liikkua enemmän. Lipaasista ja leptiinistä en aio lukea.