Työttömän elämää ja identiteettikriisiä
Olen nyt viikon päivät totutellut uuteen elämään, johon ei enää kuulu säännöllinen päivätyö. Työnarkille tämä on uusi tilanne, enkä vielä edes tajua, etten tosiaan ole palaamassa toimistolle. Toistaiseksi työttömän elämä on ollut mukavaa! Päivät koostuvat ystävien tapaamisesta, urheilusta, pitkistä lounaista, leffojen katselemisesta, matkasuunnitelmien tekemisestä ja nukkumisesta. Ihmeellistä, mitä kaikkea kaupungissa voikaan tehdä päiväsaikaan. Olen yrittänyt treffailla erityisesti niitä kavereita, jotka ovat äitiyslomalla tai hoitovapaalla ja siten kykeneväisiä tapaamaan keskellä päivää. Iltaisin olen mennyt aikaisin nukkumaan.
Ainoat stressinaiheuttajat ovat tietyt käytännön asiat, jotka haluaisin hoitaa pois alta niin pian kuin mahdollista. Minun täytyy käydä verotoimistossa ja työkkärissä, hakea viisumi Intiaan, etsiä vanhoja työ- ja opiskelutodistuksia sekä suurimpana murheenkryyninä vuokrata kämppä. Laitoin asuntoilmoituksen nettiin maanantaina ja eilen ehdin jo kokea eksistentialisista ahdistusta siitä, että asunto ei ollut vieläkään mennyt… Kunnes muistutin itseäni, että ilmoitus on ehtinyt olla livenä kokonaiset kolme päivää, ja lähtöön on aikaa vielä kuukausi. Lähipäiville on sovittu kolme näyttöä ja kaksi viimeisintä soittajaa kuulostivat suorastaan epätoivoisen kiinnostuneilta, joten eiköhän tämä tästä vielä mene.
Nyt kun en halua vakkariduunia, olen tietenkin saanut paljon yhteydenottoja mielenkiintoisista paikoista. Tämä on niin tyypillistä! Kun työnhaku tulee ajankohtaiseksi, ei ketään varmaan enää kiinnosta. Tuntuu karulta sanoa hyville tarjouksille kiitos ei. Freelance-kuvioita täytyisi alkaa taas viritellä, mutta olen ollut niin shell shocked uudesta elämäntilanteesta, etten ole vielä jaksanut.
Tänä iltana meillä on kaveriporukan kanssa rapujuhlat ja iloitsen siitä, että olen kerrankin ehtinyt auttamaan etukäteisjärjestelyissä joutumatta vetoamaan kiireeseen. Olen katsellut läppäriltä uusia tv-sarjoja ja huomaan, etten halua seurata hektisestä työelämästä kertovia ohjelmia. Yritin katsoa jotakin aivot narikkaan -lakimiessarjaa, jossa päähenkilö joutui peruuttamaan omat menonsa pystyäkseen olemaan viikonlopun töissä tärkeän projektin vuoksi. ”Ei jumankauta enää tätä missään muodossa”, ajattelin minä, ja lopetin katsomisen siihen paikkaan. Olen niin tottunut joustamaan henkilökohtaisissa suunnitelmissani ja pistämään työt etusijalle, että tämänhetkinen vapaus tuntuu uskomattomalta!
Samaan aikaan kärsin alkavasta identiteettikriisistä. Kuka minä olen, kun en ole enää se-ja-se siitä firmasta? Onko kukaan kiinnostunut minusta omana itsenäni, aukeavatko ovet enää samalla tavalla?
Kaikesta huolimatta työttömyys on ihanaa silloin, kun se on vapaaehtoista. Tänä aamuna nukuin puoli yhteentoista, datailin ja lakkasin kynnet. Seuraavaksi käyn tekemässä raikkaan pyörälenkin Vanhankaupunginlahden ympäri ja sitten lähden Pitkänsillanrannan kulttuuriresidenssiin järkkäämään juhlien koristeita. Jääkaapissa on mätiä ja graavileipien ainekset Kauppahallista, illalla syödään krapuja ja huuhdellaan ne alas rapsakalla alsacelaisella. Oi porvariston hillitöntä charmia! Kyllä tämä aina ikkunattomassa neukkarissa istumisen hakkaa.