Taman Negara: Welcome to the jungle!
Alkuviikko meni viidakkotrekkailun merkeissä maailman vanhimmassa sademetsässä, Taman Negarassa. Se olikin hauska reissu! Tutustuin jo menomatkalla mukaviin tyyppeihin, ruotsalaiseen pariskuntaan ja itävaltalaiseen poikaan, ja hengailin heidän kanssaan loppuajan.
Taman Negara on väistänyt jääkaudet ja pysynyt luonnontilassa 130 miljoonaa vuotta. Matkustimme sinne jokea pitkin 69km pitkulaisilla veneillä ja matkaan meni vastavirtaan kolme tuntia. En muista joen nimeä, eikä se varmaan ketään kiinnostakaan.
Ekana iltana kävimme viidakossa yösafarilla ja bongasimme liskoja, käärmeitä, isoja hämähäkkejä ja minikokoisia peuroja. Pois tullessamme kohtasimme takapihaa tonkivan, ponin kokoisen tapiirin. Olen tosi tyytyväinen kameraani (Canon PowerShot S100). Viidakossa oli pilkkosen pimeää ja suunnistimme polkua pitkin vain taskulamppujemme avulla, mutta silti kuvista tuli näin hyviä ja selkeitä!
Tokana päivänä suuntasimme takaisin viidakkoon. Kävelimme puiden 40-metristen latvojen tasalla olevaa riippusiltaa satoja metrejä. Keikkuva silta ei pelottanut, koska kasvusto oli niin tiheää, ettei siinä edes tajunnut olevansa korkealla. Sitten oli vuorossa trekkailua. Olin etukäteen ylimielisesti naureskellut 3,5 kilometriä pitkälle ”vaellukselle”. Hymy hyytyi siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että 3,5km suoraa pintaa on hieman eri asia kuin 3,5km kiiveten jyrkkää rinnettä puiden juurakoissa 35 asteen kuumuudessa. Oli muuten aika hurja aerobinen treeni.
Iltapäivällä kävimme ajelemassa longboateilla pitkin vesiputouksia ja kastuimme litimäriksi, mikä oli kyllä ihan virkistävää kiipeilyn jälkeen. Näimme rannalla apinoita.
Kävimme myös katsomassa alkuasukaskylää, jossa meille näytettiin tulen tekoa vanhanaikaisella tavalla sekä myrkkynuolien vuolemista ja niiden ampumista putkimaisilla aseilla.
Alkuasukaskylässä sai kuljeskella ympäriinsä vapaasti ja se oli tavallaan hienoa, olenhan erittäin kiinnostunut kulttuuriantropologiasta ja heimojen elämästä. Vähän kuitenkin tuntui ikävältä se, että siellä me turistit pällistelimme ihmisiä ja heidän elintapaansa kuin apinoita viidakossa. Jos olisin alkuasukas, en päästäisi yhtäkään turrea kylääni. Kaikkein söpöintä kylässä oli noin vuoden ikäinen pullea vauva, joka vierasti meitä ja kurkki äitinsä selän takaa. Kun vauva viimein hymyili, häneltä näkyi kaksi alahammasta. Liian söpöä!!
Olin ottanut Taman Negaraan kaikkein halvimman paketin ja yövyin hostellissa ryhmämajoituksessa. Se olikin todellinen intensiivikurssi hostellielämään. Hostelli oli kämäisin paikka missä olen ikinä yöpynyt, mutta ei siellä luojan kiitos mitään syöpäläisiä sentään ollut. Naureskelimme itävaltalaispojan kanssa, että tämä on todellista viidakkoelämää. Täysihoitopakettiin kuuluva ruoka oli myös huonoa ja nyt odotankin suolet kurnien pääseväni nauttimaan hyvästä ruoasta oltuani pari päivää nälässä (toivottavasti laihduin 8kg).
Viidakossa oli hienointa ilta. Auringonlaskun aikaan joen ylle alkoi nousta sumua, rukoushuudot kaikuivat kylän moskeijasta ja eläimet, linnut sekä hyönteiset metelöivät metsässä.
Tänään tulin sisämaahan paikkaan nimeltä Cameron Highlands. Otin täältä vähän paremman hotellin, koska arvelin tarvitsevani sitä viidakkomajoituksen jälkeen. Kaikki vaatteet rinkassani haisevat viidakkohostellille ja haluaisin pestä ne. Olen kuitenkin päässyt sen verran hostellielämän makuun, että taidan jatkossa yöpyä eniten niissä. Hostellien fasiliteetit voivat joskus olla ankeat, mutta niissä tapaa ihmisiä aivan eri tavalla kuin hotelleissa.
Kaikkinensa reissu on sujunut tähän saakka tosi hyvin. Olen positiivisesti yllättynyt siitä kuinka helppoa Malesiassa on matkustaa. Kuten toivoinkin, tämä on osoittautunut mainioksi paikaksi aloittaa Aasian turnee. Joka päivä tapahtuu kaikkea hauskaa ja olen hyvin onnellinen ja etuoikeutettu päästessäni kokemaan tämän.