Langkawi: Luokaton Segway-kuski paratiisisaarella

Hyviä uutisia, lapset. Aurinkovoiteet todella toimivat. Kaikki ne kohdat joihin lätkin sk50-Niveaa eilen ovat kauniin päivettyneitä. Ne (valitettavan useat) alueet selässäni ja rintakehässäni joihin voide ei osunut ovat punaisia ja arkoja. Näytän T-paitani alla laikukkaalta rokkopotilaalta.

Matkustaminen on väsyttävää, joten päätin parkkeerata itseni yhteen paikkaan hieman pidemmäksi aikaa. Langkawi on siihen hyvä mesta. 

Jos katsotte tarkasti, voitte nähdä ylläolevassa kuvassa punatukkaisen naisen puolipaljaat pakarat.

Eilinen meni aurinkoa ottaessa. Tässä on lähistöllä kaksi hyvää biitsiä: Pantai Tengah (jonka vieressä itse asun) sekä kävelymatkan päässä oleva Pantai Cenang. Malaijit itse ovat armottomia biitsiensä suhteen; kuulemma länsirannikolla ei ole hyviä rantoja ollenkaan, kaikki parhaat biitsit sijaitsevat idässä, jonne ei juuri nyt ole monsuunien ja kovan merenkäynnin ansiosta asiaa. Perhentian ja Tioman saavat siis jäädä toiseen kertaan. Minulle nämäkin kyllä kelpaavat.

Tänään kävin ajelemassa cable carilla. (Mikä se on suomeksi? Köysirata kuulostaa vähän kotikutoiselta.) Hienot oli maisemat.

’

Vuokrasin Rough Guiden innostamana köysiradan alapuolella sijaitsevasta turistikylästä Segwayn ja läksin sillä oppaan kanssa viidakkopolkuja ajelemaan. Ei käynyt edes mielessä, että vehkeellä ajaminen voisi olla vaikeaa. Olin aiemmin nähnyt vain lihavien amerikkalaisten ajelevan sillä, joten päättelin käytön olevan helppoa kuin heinänteko. Olin väärässä: kävi ilmi, että Segwayn ohjaaminen ei kuulu kompetensseihini, ja olin sen käytössä paska. Ensimmäisen alamäen saapuessa aloin ajella härvelillä tahatonta ympyrää, enkä saanut pysäytettyä. Kuoppaisilla ja kivisillä viidakkopoluilla jouduin taluttamaan Segwayni alamäet, koska muutoin olisin ollut klinikalla paikattavana.

Syy, miksi en ole julkaissut reissupostauksissa omakuvia ei suinkaan ole se, että matkustan yksin, vaan puhtaasti se, että näytän karsealta. Naamani on punainen, en käytä pahemmin meikkiä tai jos käytän, ovat ripsarit poskilla, ja tukkani on vedetty kireällä pikkumyy-nutturalle, ettei se hiostaisi selkääni. Julkaisen kuitenkin poikkeuksellisesti kuvan itsestäni Segwayn kanssa (opas vaati saada ottaa sen), mutta vain pienennettynä. Tämä siksi, että ette luulisi minun oikeasti olevan puolta vuotta piilossa kalliolaisessa yksiössä, interwebistä Aasia-kuvia lataillen.

Segwayn käytön lisäksi olen äskettäin maksanut toisestakin turhasta asiasta, nimittäin perinteikkäästä malaiji-hieronnasta. En tiedä onko kyseessä sama juttu kuin thai-hieronta, mutta oman kokemukseni perusteella voi hyvinkin olla. Jutun alkuun sellainen tieto, että vihaan hierontaa – minusta se on tuskallista, enkä pidä siitä, että tuntemattoman ihmisen kädet ovat vartalollani. (Ellen siis ole itse iskenyt tuntematonta ihmistä baarista.) Menin ihanannäköiseen spa’han varsinaisesti ottamaan pedikyyriä, ja hinnastoa lukiessani ajattelin, että kerranhan täällä eletään, joten kokeillaan nyt sitä hierontaa. Respan herttainen tyttö kysyi, että haittaako jos hieroja on mies. Sanoin että eipä haittaa, mitäs väliä sillä on. Mutta kyllä se haittasi. Hieronnassa piti nimittäin olla TÄYSIN NAKKENA. Pari kertaa jouduin sanomaan noin 15-vuotiaan näköiselle hierojapojalle, että voisitko varoa minne käsiäsi laitat. Edelleenkään en ole ihan varma mistä palveluksesta tarkalleen ottaen maksoin.

Kaiken kukkuraksi spasta menivät sähköt sillä hetkellä, kun tuli pedikyyrin vuoro. En kehtaa mennä sinne takaisin, koska en ole varma pitäisikö minun tämän jälkeen kutsua hierojapoika drinkille osoittaakseni, että edelleen kunnioitan häntä.