Luang Prabang norsun selässä
Muistatteko kun lupasin pyhästi, etten reissuni aikana enää ajaisi yhdelläkään moottoriajoneuvolla? Miten olisi kolme tonnia painava ajokki, joka käy bambulla ja banaaneilla? Tulin puolivahingossa ilmoittatuneeksi kurssille, jossa opitaan mahoutin taitoja. Mahout on henkilö, joka ohjaa elefantteja.
En osaa kunnolla ratsastaa edes hevosella, joten en ole itsekään täysin varma kuinka tässä näin kävi. Luulin ilmoittautuneeni retkelle, jossa käydään melomassa joella, ajetaan norsulla selkään sidotun tuolin päällä ehkä puoli tuntia ja yövytään paikallisessa kylässä. Kaikki muut yksityiskohdat pitivätkin paikkaansa, mutta perille päästyä kävi ilmi, että tarkoitus oli ratsastaa elefanteilla ilman satulaa ja oppia ohjaamaan ja käskemään niitä kuten mahout, tai ainakin sen verran mitä parissa päivässä on mahdollista oppia.
Ensin pelotti jumalattomasti, kun lihavuori lähti liikkeelle. Mahout istutti minut sen kaulaan ja nojasin käsilläni norsun päähän. Harmittaa, ettei minulla vielä ole kuvia itsestäni norsun päällä – ne ovat kaikki kurssikaverin kameralla, enkä ole saanut niitä häneltä. Jos onnistun saamaan kuvat, postaan ne tänne myöhemmin. Tässä kuitenkin osoitus siitä miltä elefantin selässä oleminen näyttää omin silmin. Perspektiivi on sikäli hämäävä, että oikeasti siinä on tosi korkealla.
’
Kun pääsin alkujärkytyksestäni, oli norsulla ratsastaminen mahtavaa. Siis MAH-TA-VAA. Oma ratsuni oli 23-vuotias Ora Tai, enkä vieläkään meinaa uskoa, että sain sen jättiläisen kääntymään oikealle ja vasemmalle, pysähtymään sekä käymään polvilleen käskyjeni mukaan.
Ainoa ongelma tulevassa mahoutin urassani on, että osaan työskennellä vain laoksi. Jos joudutte joskus norsun selkään Laosissa, käyttäkää seuraavia ilmaisuja:
Khua = oikealle
Sai = vasemmalle
Hau = stop
Pai = eteenpäin
Tam long = pää alas
Toi toi = käänny
Song song = tee jalasta porras
Zaa zaa = tuhma
Toisen päivän aamuna haimme ensi töiksemme auringonnousun jälkeen norsut yöpaikastaan viidakosta. Niiden ratsastaminen päiväpaikkaan aamunsarasteessa vuorten ja paratiisimaisen maiseman keskellä on yksi huikeimmista kokemuksista mitä on ikinä osunut kohdalleni.
Kävimme norsujen kanssa myös joessa uimassa. Istuin selässä ja pidin kiinni Ora Tain kaulasta, kun se sukelsi, ja välillä se ruiskutti kärsällään vettä naamalleni. Harmittaa, ettei tästäkään kokemuksesta ole (vielä) kuvia.
Norsut syövät päivässä parisataa kiloa ruokaa ja sen kerääminen on tietenkin myös mahoutin tehtävä. Blogeissa on viime aikoina ollut juttua meikittömistä naamoista, joten saatte samaan syssyyn kuvan omasta nassustani au naturel. En muista koska olisin viimeksi meikannut, ehkä yhtenä iltana Ko Taolla.
Yövyimme paikallisessa kylässä, mikä oli hauska kokemus, paitsi klo 05:00 aamulla, jolloin kaikki kylän 50 kukkoa alkoivat huutaa kurkku suorana. Laot rakastavat musiikkia ja thaipoppi raikasi kylän boomboxista myöhälle yöhön. Norsun selässä ollessakin mahout soitteli poppia puhelimestaan, lauloi ja poltti tupakkaa.
Kylässä ei ollut vessoja, vaan kävimme tarpeilla viidakon reunassa. Sähköt siellä kuitenkin oli joissakin taloissa, ja monilla ihmisillä kilkatti taskussa Nokia Tune. Suurin osa ihmisistä asui jalkojen päällä seisovissa majoissa, joiden seinät oli punottu bambusta ja katto oli heinää. Yöaikaan itki aina jossakin joku vauva tai koira haukahti outoa ääntä. Tuolla tavalla sitä on ihmissuku elänyt kyläyhteisöissä kymmeniä tuhansia vuosia, viidakon ääniin nukahtaen ja heräten.
Lapsilaumat seurasivat touhujamme aina kun mahdollista. Kylän lapset olivat samanlaisia kuin lapset kaikkialla, uteliaita ja iloisia pikku apinoita likaisine naamoineen. Leikimme heidän kanssaan sormileikkejä ja ipanat näyttivät meille kaikki temppunsa ja poseerasivat innoissaan kameralle nähtyvään niistä omat kuvansa. Varmasti mukavaa lapsille asua tuollaisessa kylässä, kun on aina oman ikäisiä kavereita lähettyvillä.
Kylä ei ollut laolaisittain kovin eksoottinen, suuri osa kansasta asuu samalla tavalla. Lukemani mukaan 80% maan kansantuotteesta tulee maataloudesta ja sama määrä kotitalouksista on omavaraisia riisin suhteen. Vientituotteita Laosilla ei mainion Beer Laon lisäksi pahemmin ole. Matkailuala on maan toivo ja siihen on suuri potentiaali, mutta toivoa sopii, ettei massaturismi tuhoaisi laolaisuutta kokonaan. Ihmiset suhtautuvat elämään sellaisella letkeydellä, että on vähän vaikea kuvitella maan hyppäävän kapitalismin oravanpyörään ainakaan kovin pian. Täällä (kuten kyllä Thaimaassakin) on esimerkiksi ihan tavallista nähdä asiakaspalvelijan nukkuvan tiskin takana keskellä päivää. Monilla on siihen tarkoitukseen työpaikalla myös sängyt.
Retkemme loppui siihen, että kävimme uimassa vesiputouksilla ja meloimme 15km joella. Tänään on koko kroppa kipeänä; selkään sattuu kovalla patjalla nukkumisesta, käsissä on rakkoja melomisesta, kainalot ovat hellänä repun kantamisesta ja reisiä jomottaa norsulla ratsastamisesta.
Olen ottanut iisisti ja hengaillut Luang Prabangin kaupunginrajojen sisällä. Aamulla kiipesin Phousi-vuorelle katselemaan upeita maisemia huipulla sijaitsevasta stupasta käsin ja päivällä pyöräilin pitkin joen vartta. Kävin myös etnografisessa museossa tutustumassa Laosin etnisistä ryhmistä kertovaan näyttelyyn. Ostin sieltä hienon, Yao Mien -naisten käsin kutoman lompakon, hinta 4€. Luang Prabangissa on myynnissä upeita käsitöitä todella edulliseen hintaan ja harmittaa, etten voi kantaa kovin paljon. Rättitorejahan Aasiassa riittää, mutta täällä erona on se, että tavara on hyvänlaatuista ja käsintehtyä.
Iltapäivällä alkoi sataa vettä, mikä kirjaimellisesti vesitti suunnitelmani kierrellä temppeleitä ja mennä laosaunaan (sauna oli kiinni sateen vuoksi). Vettä on tullut viime aikoina melko paljon, mikä harmittaa – ei omasta puolestani, vaan siksi, että paikallisten mukaan sääkaava on viime vuosina muuttunut ja vettä tulee myös sadekauden ulkopuolella. Nyt pitäisi olla kuiva kausi, mutta Mekong on paikka paikoin lähellä tulvimista. Ilmastonmuutos on keskuudessamme.