Minä ja mopo, huono kombo
Taannoisen Segway-ajelun olisi pitänyt opettaa, että minä + moottoriajoneuvot = huono yhdistelmä. Koska olen ilmeisen kovapäinen ja ylisuurella itseluottamuksella varustettu, ei opettanut. Olemme parhaillaan siskoni kanssa upealla Ko Taon saarella Thaimaassa ja päätin vuokrata mopon. Siskoni oli mopoideaa vastaan, koska hän epäili ajotaitojani, mikä tietenkin ärsytti minua. Kysyin häneltä ne kuuluisat viimeiset sanat, eli ”kuinka vaikeaa se voi olla?”
Olin etukäteen lukenut moponvuokraukseen liittyvistä huijauksista Ko Taolla. Vuokrafirmat vaativat saada pitää vuokraajan passin ja kiristävät tältä sen jälkeen törkeitä korvauksia naarmuista, jotka olivat olleet ajoneuvossa jo ennen vuokrausta. Ajattelin siis olla ovela ja vuokrata mopon hotellilta sekä valokuvata sen ennen ajoa. Ainoa mitä en ollut yhtälössä huomioinut oli se, etten osaa ajaa mopoa. Olen viimeksi ajanut mopolla 16-vuotiaana kotiviinikännissä kavereideni mökillä, ja silloinkin ajoin metsään.
Huonosti siinä kävi myös nyt.
En aio vuokrata kuvassa olevia moottoriajoneuvoja
Käytin vehjettä noin 50 metrin testiajelulla, jonka jälkeen unohdin vauhdin hurmassa kuinka jarrut toimivat. Ajoin päin seinää ja kukkapurkkeja. Ehdin itse hypätä pois kyydistä, mutta mopoon tuli pari surkean pientä naarmua, joiden varjolla hotellinomistaja kiskoi minulta 150€. Alkuperäinen korvaushinta olisi ollut muka 300€, mutta soitettuaan pari feikkipuhelua herra päätti armollisesti alentaa hintaa. Ihan kamalaa kusetusta, vaan minkäs teet. Olin minuuttia aiemmin allekirjoittanut paperit, joissa lueteltiin hinnat, maksettava oli. Arvatkaa minkä verran nyt kyrsii?
Kai tämä oli onni onnettomuudessa. Kun kerran olen näin surkea kuski, niin olisin varmasti ajanut kolarin sisko kyydissä ja olisimme molemmat joutuneet sairaalaan. Ehkä 150€ oli oppiraha, joka oli pakko maksaa voidakseni ymmärtää seuraavan asian: olen kelvoton minäänlaisen moottorilla varustetun ajoneuvon ohjaimiin, tai ainakin ajelua täytyy saada harjoitella rauhassa turvallisessa ympäristössä ennen ihmisten ilmoille menoa. Muistuu tässä mieleeni eräs kerta viime kesänä, kun ensimmäistä kertaa luottavaisin mielin astuin ystävieni uuden ison purjeveneen ruoriin Saaristomerellä. Pinnaan tottuneena ajoin veneellä ensimmäiset kolme minuuttia holtitonta ympyrää kanssaveneilijöiden hölmistyineiden katseiden saattelemana, kunnes kapteeni joutui tulemaan oikaisemaan kurssin.
Lupaan itselleni täten tämän: EN ENÄÄ KOSKAAN TÄMÄN REISSUN AIKANA HYPPÄÄ MOOTTORIAJONEUVON OHJAIMIIN. Aamen.
Ylimääräinen rahanmeno harmittaa, etenkin kun rahaa on tähän saakka mennyt hieman enemmän kuin olin budjetoinut. Osittain tämä johtuu siitä, että Malesian alussa en ollut vielä reppureissaajamoodissa ja yövyin useamman yön hienoissa ja kalliissa hotelleissa.
Yritän olla stressaamatta raha-asioista liikaa. Jos rahat loppuvat kesken, niin sitten lopetan reissun paria kuukautta aikaisemmin ja menen töihin. En haluaisi tuhlata arvokasta matka-aikaa murehtimiseen. Raha ei muutoin olisi ongelma, mutta tuoreena asunnonomistajana en uskalla vetää pankkitiliäni kovin lähelle laihaksi, vaan jonkin verran bufferia on oltava. Tällä hetkellä etupäässä kaduttaa toukokuinen loistoidea ostaa sijoitusasunto Helsingistä, vaikka varmasti kiitän siitä itseäni vielä joskus. Onpahan olemassa edes joku keskiluokkaisen hyväksyttävä rahareikä, eikä pelkkää reissupummina oloa.
Yksi vaihtoehto budjetin tasaamiseen olisi olla hetken aikaa aloillaan, jolloin rahaa kuluisi nykyistä vähemmän. Minulla on vapaaehtoistyöpaikka odottamassa Chennaissa sijaitsevassa katulasten koulussa, joten kenties voisin olla siellä esimerkiksi kuukauden. (Ihanan pyyteetön hyväntekijän sydän, menen vapaaehtoistyöhön vain voidakseni säästää rahaa.) Voisin myös viimein alkaa kirjoitella niitä freelance-juttuja, joita syksyllä suunnittelin.
Rahahuolten lisäksi kärväytimme siskon kanssa tänään molemmat itsemme rannalla. Valokuvien perusteella näytän punanaamaiselta turvokilta, eikä riisiin ja nuudeleihin perustuva ruokavalio ole varsinaisesti saanut minua hehkumaan kauneudesta. Sen vuoksi en laita tähän omaa naamaani, vaan siskoni hanurin (hänen sanojensa mukaan kuvassa on ”jäätävä sellariperse”, kyllä minuakin nolottaisi tuollaiset laardit ja sellarit).
Jos positiivisia puolia on haettava, on kieltämättä mukavampaa olla itselleen vihainen tällaisissa maisemissa kuin marraskuisessa Suomessa.
Nyt yritän unohtaa murjottamisen ja muistuttaa itseäni siitä, että olen parhaassa seurassa mielettömän upeassa paikassa, ja moporetkestä huolimatta pankkitilikin on toistaiseksi siinä kuosissa, että voin vielä rauhassa matkustaa useamman kuukauden.
Josko nämä ajoneuvoseikkailut kuitenkin olisivat nyt tässä.