Ensivaikutelmani Kambodzan pääkaupungista ei ollut kovin positiivinen. Bussi ajoi päällystämättömiä, kuoppaisia teitä pitkin läpi roskaisten hökkelikylien. Kaupungin keskusta oli kaoottinen ja ruuhkasta tukkoinen. Villissä idässä ei ole minkäänlaista parkkeeraukseen liittyvää säännöstöä ja jalkakäytävien pätkät ovat täynnä mopoja ja katumaastureita. Kävelemisen keskeyttävät viiden metrin välein huudot: ”Madam, tuk tuk! Tuk tuk, miss! Tuk tuk? Lady, tuk tuk? Moto?”

Kambodzan poliisi on yhtä korruptoitunut kuin aseistettukin. Kulmakahvilassa myydään marijuanalla täytettyä pizzaa ja vahvempiakin huumeita on vapaasti saatavilla. Koska poliisin suojeluun ei voi luottaa, on rikkailla omat henkivartijat. Poliisit hankkivat lisätienestiä pysäyttelemällä keskihintaisia autoja, joiden kuljettajilla on jonkin verran rahaa, mutta ei kontakteja. Kännissä tai huumeissa ajaminen ei virkavaltaa kiinnosta muuten, paitsi jos sen nojalla saa kiskottua kuskilta rahaa omaan taskuun.

Pikkuhiljaa aloin arvostaa Phnom Penhin metelin ja roskien takaa pilkahtelevaa arkkitehtuuria. Täällä on todella kauniita kiinalaisia kaupparakennuksia (shophouses) sekä ranskalaisten viime vuosisadan puolivälissä pystyttämää funkistyyliä. Auringonlaskun tienoilla pastellinväriset rakennukset kylpevät vaaleanpunaisessa valossa. Kävimme uimassa ja saunomassa erityisen kauniissa funkistyylisessä urheilukeskuksessa. Kulttuuriakin löytyy, eilispäivä meni Photo Phnom Penh –näyttelyitä kierrellessä. Jos olisin sisustamassa kotiani, ostaisin 178. kadulta mukaani taidetta.

Punakhmerit tyhjensivät ja ryöstivät Phnom Penhin 70-luvun lopulla ja kaupunki toipuu tästä edelleen. Joenvarsi on upea, mutta vastarannalla melkein tyhjä. Voin vain kuvitella minkälainen se on 10 vuoden päästä, kun länsimaiset grynderit ovat ehtineet pystyttää pilvenpiirtäjänsä. Toivottavasti kaupungin viemäröinti on siihen mennessä korjattu. Tällä hetkellä sadekauden aikana kadut lainehtivat sitä itseään.

Lukemani mukaan khmerit eivät ole kovin kiinnostuneita ulkomaalaisista, mutta oma kokemukseni on päinvastainen.  Minulle tullaan joka paikassa juttelemaan. Vietin eilen mukavan parituntisen jutellen nuoren naisen kanssa, joka työskentelee managerina ravintolassa, jossa kävin lounaalla. Hän kertoi, että kambodzalaisten unelma on päästä samalle tasolle kuin Thaimaa. Kuten kaikissa muissakin Kaakkois-Aasian maissa, Thaimaa on ihailun ja kateuden kohde. Kovin moni ei ole naapurimaassa kuitenkaan käynyt, koska se maksaa liikaa.

Keskusteluni khmerien kanssa ovat olleet mielenkiintoisia, mutta kaikista niistä on päällimmäisenä jäänyt mieleen erilaisuuden tunne. Nämä ihmiset ajattelevat niin toisella tavalla kuin minä, etten ole varma voisimmeko koskaan täydellisesti ymmärtää toisiamme. Khmerit uskovat jälleensyntymisen lisäksi lujasti esimerkiksi onneen.

Ravintolassa työskennellyt nainen varoitti minua taskuvarkauksista ja jatkoi samaan hengenvetoon, että voi tosin olla, ettei minua ryöstetä, koska minulla on aina onni mukanani. Hyvän onnen käsite on erilainen kuin länsimaissa, se ei ole sattumaa vaan jokin paljon käsinekosketeltavampi voima, jota joko on tai ei ole. Battambangissa keskiluokkaiset ihmiset kantoivat autoistaan syöttöporsaita Battambang-patsaalle. He olivat ensin rukoilleet onnea itselleen ja koska toive toteutui, he kantoivat nyt patsaalle kiitokset.

Toinen vaikeasti ymmärrettävä asia on status, joka määrittää ihmisten suhteet toisiinsa. Onhan sama käsite toki olemassa lännessäkin, mutta täällä se näkyy eksplisiittisemmin. Ulkomaalaisena ja paikallisen katsantokannan mukaan rikkaana minulla on automaattisesti statusta, mikä tuntuu hieman oudolta, koska en ole tehnyt sen eteen nähdäkseni mitään. Jos esimerkiksi pyydän jotakin minkä toteuttaminen ei syystä tai toisesta onnistu, sanoo khmer-vastapuoli ”kyllä” ja hymyilee, vaikka tarkoittaakin oikeasti ”ei, mutta en voi sanoa sitä ääneen, koska sinulla on enemmän statusta, joten sinun tulee vain arvata se”. Tämän ymmärtämiseen menisi varmasti kokonainen ihmiselämä.

Kambodzalaiset lapset ovat aivan erityisen suloisia vilkuttaessaan nauraen teiden varsilta. 5-vuotiaat puhuvat usein täydellistä englantia, jonka he ovat oppineet turisteilta. Jokainen valkoinen naama, joka osaa muodostaa suurin piirtein koherentin lauseen voidaan palkataan siltä istumalta englannin opettajaksi. Usein ”opettajien” oma englannin taito jättää paljon toivomisen varaa, mikä selittää myös paikallisten kielitaitoa.

Expateille suunnatut baarit ja ravintolat ovat kivoja paikkoja ja länsimaalaisilla on täällä varaa mukavaan elämäntyyliin. Ymmärrän, että tänne olisi helppoa hetkeksi juuttua.

Tämä kaikki on pelkkää pintaraapaisua, jonka alla on vielä paljon sellaista mitä en ymmärrä.