Tietänette First World Problems -meemin, jossa kerrotaan hassunhauskoja juttuja omasta länsimaisesta uusavuttomuudesta? Kambodzassa ensimmäisen maailman ongelmat ovat suurimmalle osalle väestöstä utopiaa. Tapasin yläasteikäisen pojan, joka kertoi, ettei uskalla ajatella tulevaisuutta, koska alkaa ahdistaa liikaa. Yliopistoon ei ole asiaa, kun ei ole rahaakaan. Tällä hetkellä poika keskittyy olemaan huolissaan siitä kuinka pystyisi jatkamaan englannintuntejaan, jotka maksavat $20/kk. Voi olla, että hän joutuu lopettamaan englannin opiskelun koska tahansa, kun rahat loppuvat. Poika tekee koulun jälkeen ruokapalkalla joka päivä töitä läheisessä ravintolassa ja kuskaa turisteja ylös vuorelle. Hän tietää maansa historiasta kaiken ja kertoo siitä mielellään. Turismibisneksessä olisi rahaa, mutta siihen tarvittaisiin hyvän englannin taidon lisäksi kontakteja, joita pojalla ei ole. Hän on maan tavan mukaan valmis lahjomaan jonkun päästäkseen alalle, mutta pelkää joutuvansa huijatuksi.

Vastaavanlaisia (ja vieläkin karumpia) tarinoita tässä maassa riittää. Olen yrittänyt kysellä minkälainen on khmerien kansanluonne, mutta kuulemma siihen on vaikea vastata. Oli olemassa kansa ennen punakhmerejä, ja toinen, epäluottavaiseksi, kylmäksi ja pelkästään itsestään huolehtivaksi opetettu kansa punakhmerien jälkeen.

Eilen kävin Tuol Sleng -museossa, jossa punakhmerit kiduttivat vankejaan, sekä Choeung Ekissä (englanniksi Killing Fields), jossa vangit päästettiin hengiltä vasaroilla ja viidakkoveitsillä. Maassa suoritettiin järjestelmällinen kansanmurha minun elinaikanani, kolme miljoonaa ihmistä menetti henkensä. Jos olisin ollut tuolloin kambodzalainen, olisin kuollut itsekin, koska vauvat menehtyivät ensimmäisenä. Minun ikäluokkani on täällä ohut, 70-luvun lopun vauvat joko kuolivat tai jäivät syntymättä.

Choeung Ek oli järkyttävä paikka. Poluilla oli edelleen luunpalasia, hampaita ja mustia hiuksia kiinni päänahanpalasessa. En halua kirjoittaa millä tavalla paikassa tapettiin pikkulapsia, sillä se tuntuisi kauhukuvilla mässäilyltä. En yleensä tiedä mitä ajatella tällaisesta sotaturismista. Choeung Ek ja Tuol Sleng ovat osa normaalia maisemakierrosta. Niiden jälkeen läksin jokirantaan katsomaan kauniita palatseja ja temppeleitä, sen jälkeen kavereideni kanssa baariin drinkeille. Oikeastaan minua järkyttää, ettei kauhuista kuuleminen järkytä tämän enempää. Onko yleensä oikein, että turistit töllistelevät toisten ihmisten tuskaa ja kuolemaa? Toisaalta ajattelen niin, että jos nuo kauhut olisivat tapahtuneet minun maassani ja omille läheisilleni, en haluaisi maailman ikinä unohtavan.

Täällä on paljon kerjäläisiä. En tiedä kenelle heistä minun kuuluisi antaa rahaa. Kaikille en voi antaa, ja siitä tulee syyllisyys. Mikä oikeus minulla on elää lokoisasti vain sen vuoksi, että satuin syntymään erilaiseen, onnekkaampaan maahan? Luen parhaillaan kehitysavun ongelmista kertovaa kirjaa, eikä silläkään saralla helppoja ratkaisuja ole. Kehitysavussa vieraksun alentuvaa ajatusta ”paremmista” länsimaalaisista, jotka armollisesti tuovat avun kyvyttömille ja vähempiarvoisille ihmisille hädän keskellä. Luulen, että paikallisilla ihmisillä voisi monesti olla sopivia ratkaisukeinoja ongelmiin, mutta heidän vaikutusmahdollisuutensa ovat heikot.

Turisteille suunnatussa karttalehdykässä mainostetaan baareja, joissa on töissä viehättäviä ”baariemäntiä”. Baareissa käyvät miehet tuskin ajattelevat kovin paljon sitä, että aika usein näiden tyttöjen vanhemmat ovat myyneet heidät 10-vuotiaina parittajille. Vieläkin nuorempia lapsia voi ostaa. Järjestöjen painostuksen vuoksi pikkulapsia on bordelleissa aiempaa vähemmän, mutta nykyään heitä voi ostaa välittäjien kautta. Neitsyen raiskaaminen tuo aasialaiselle miehelle onnea ja pitkää elinikää. Liikkeellä on myös uskomus, että se parantaa aidsista. Olen täällä ollessani lukenut parikin prostituutiota käsittelevää kirjaa: Louise Brownin Sex Slaves – The Trafficking of Women in Asia, sekä Somaly Mamin The Road To Lost Innocence. Pikkutyttöjen kohtalot molemmissa kirjoissa olivat oksettavia. Ei täällä aikuisia naisia alalla ole, elämä on niin kuluttavaa että 25-vuotias näyttää 45-vuotiaalta, ja aids niittää osan pois pelistä ennen teini-iän loppua. 

Voiko muuten olla olemassa kauniimpaa naista kuin Somaly Mam? Entinen lapsiprostituoitu auttaa nykyään muita myytyjä tyttöjä saamaan elämästä kiinni. Aasiassa palvotaan valkoisuutta ja kirjassa Somaly Mam puhui itsestään ”tummana ja rumana”. Googlasin hänen kuvansa kirjan luettuani ja hätkähdin – nainenhan on kauniimpi kuin yksikään filmitähti, ja hyvyys kaunistaa entisestään.

Phnom Penh on sekava paikka. Vaikka kaupunki ei ole järkyttävän suuri, on liikennettä liikaa. Yhdellä kadulla on pelkkää likaista kurjuutta, seuraavalla expattien palatseja ja mersuja parkkeerattuna. Eilen kävimme muutamassa paikassa drinkeillä ja kaupungin yöelämä vaikuttaa todella kivalta.

Suoraan sanottuna haluaisin mennä makaamaan valkoiselle rannalle ja kiertelemään ihanaan, ilmastoituun ostoskeskukseen unohtaakseni hetkeksi maailman vääryydet. Ei sekään oikein ole. Pullamössöihminen kohtaa ensimmäistä kertaa maailman kauheuden, voi kyynel.

On täällä myös onnellisia tarinoita, mutta niitä ei kukaan kerro. Kurjuudella hekumoinnin sijasta niitäkin tulisi kertoa. Nuori, koulutetumpi sukupolvi haluaa unohtaa 70-luvun kauhut ja rakentaa uudenlaisen maan. Olen tavannut monia todella ihania ja sydämellisen oloisia khmerejä. Sen kahvilan tarjoilija, jossa parhaillaan istun, halusi huonolla englannillaan keskustella kanssani. Hän kertoi opiskelevansa yliopistossa taloustiedettä ja haluavansa valmistuttaan työskennellä sellaisten ihmisten kanssa kuin ”madame”. Kahvilassa on kuulemma kuitenkin huonosta $80:n kuukausipalkasta ihan kiva työskennellä, koska täällä käy madamen kaltaisia mukavia asiakkaita, joiden kanssa voi harjoitella englannin puhumista. Liikkistä!!

Kovin rentouttavana paikkana en Kambodzaa voi pitää. Maa herättää minussa pelkkiä kysymyksiä, enkä ole löytänyt niihin pääni sisältä vielä yhtäkään vastausta.