Satunnainen matkailija alkaa olla vähän väsynyt. Kahdeksan viikkoa Kaakkois-Aasiaa takana ja tunnustan, että kohta alkaisi riittää. Ennen kuin aloitan valitusvirteni, jota en usko kenenkään paitsi äitini jaksavan lukea, kysyn, olisiko kenelläkään suositella kiinnostavia matkakohteita Etelä-Vietnamissa Ho Chi Minhin alapuolella? Pohjoiseen ei aika riitä. Kommenttiboxi laulaamaan jos on, pliis!

Kuvan tanssijat eivät liity juttuun millään tavalla.

Olen tällä hetkellä Siem Reapissa. Opaskirjan mukaan Angkorin temppeleiden kiertämiseen tulisi varata mielellään viikko. Minä plokkasin kalenterista hommaan kaksi päivää. Eilinen menikin mukavasti tuk tukilla raunioita kierrellen. Kuljettajani käytti minua samalla riisipeltojen keskellä sijaitsevassa kotikylässään, ja oli jälleen kiva päästä näkemään kuinka paikalliset ihmiset elävät.

Tänään temppelit maistuivat jo tervalta. En kestä enää yhtäkään korealaista urpoturistiryhmää, joka haluaa valokuvata joka jumalan kiven. Oppaani ehdotti eilen, että tapaisimme aamulla klo 5, koska kaikkihan haluavat nähdä Angkorin auringonnousun. Kieltäydyin jyrkästi, sillä en todellakaan hylkää sänkyäni keskellä yötä pimeän kivikasan takia. Opas ehdotti vaihtoehtoisesti auringonlaskua, jonka tyrmäsin myös. 12 tuntia päivässä temppeleitä – ei kiitos. Tänään ajoimme parinkymmenen kilometrin päässä olevalle Banteay Srein temppelille, ja tuktuk hajosi matkalla kaksi kertaa. Ilmoitin kuskille, että minut voisi viedä hotelliin lounaan jälkeen.

Temppelit ovat täynnä rihkamanmyyjiä, tyrkyttäjiä ja suloisia kerjäläislapsia, joille tuntuu erityisen vaikealta sanoa ei. Kaduilla huutavat perään tuktuk- ja mopokuskit. Pahempaakin häiriköintiä olen matkoillani kokenut (hei vaan, Egypti), mutta silti tämä tuntuu nyt jotenkin erityisen rasittavalta.

Koen syyllisyyttä ollessani näin surkea matkailija. Kaikki kunnon reppureissaajat ovat jatkuvasti vuorikiipeilemässä, riippuliitämässä, viidakkotrekkaamassa, tutustumassa alkuasukkaisiin ja nauttimassa paikalliskulttuurista täysin palkein. Minä makaan aika usein hotellihuoneen sängyllä katsomassa läppäriltä Gossip Girliä. Temppelit eivät jaksa kiehtoa siinä vaiheessa, kun niitä on nähnyt sata.

Olen kahdeksan viikon sisällä ollut  neljässä maassa ja 14 kaupungissa/kylässä. Se tekee 4vrk per paikka, enkä osaa edes sanoa onko se paljon vai vähän. Kunnon Reppureissaaja ® olisi varmasti ehtinyt enemmän. Langkawilla olin viikon ja Ko Taolla 10vrk, joten on tässä hengähdystaukojakin ollut.

Malesiassa jaksoin tutustua uusiin ihmisiin jokaisessa uudessa paikassa. Nyt sekin on liian rasittavaa pelkästään ajatuksen tasolla. Backpackerit viettävät kaikki iltansa baarissa halpaa kaljaa juoden, minä en jaksa edes ajatella millaista tämä olisi darrassa. Huomaa aika voimakkaasti sen, etten enää ole parikymppinen.

Väsymys manifestoituu myös siinä, että asumisen tasoon liittyvät vaatimukseni ovat nousseet matkaa edeltäneelle tasolle. En jaksa enää yöpyä kuppaisissa dormeissa, vaan otan yksityishuoneita. Huomiseksi varasin Battambangissa majoituksen kivankuuloisessa spa resortissa.

On tämä ollut ihanaa, en minä sillä. Mutta kyllä tämä silti on pitkä aika tien päällä.

Rasitusvammojen lisäksi alan kaivata työelämään ja aivoilleni muutakin haastetta kuin reittisuunnitelmat. Haluaisin laittaa hiukset kauniisti, meikkiä naamaan ja korkkarit jalkaan. Haluaisin mennä salille ja shoppaamaan sekä käydä kavereiden kanssa viinilasillisella.

Toiset henkistyvät Aasiassa, meikä alkaa kaihota länsimaista kerskakulutusta ja oravanpyörää.

Loppua ei kuitenkaan ole vielä näkyvissä. Kamut tulevat Intiaan jouluaattona ja reissaamme yhdessä ympäri Etelä-Intiaa kahdella eri kokoonpanolla kuukauden verran. Jos joku tulevista matkakumppaneistani lukee tätä, ei kannata säikähtää. Uskon kyllä saavani uudenlaista virtaa, kun saan teidät seurakseni. Osittain on kyse siitä, että olen kyllästynyt matkustamaan yksin.

Aika varmalta kuitenkin tuntuu, etten jaksa olla reissussa alunperin suunnittelemaani puolta vuotta. Kun kamut lähtevät takaisin Suomeen, menen ehkä 2-3 viikoksi vapaaehtoistyöhön Chennaihin. Nyt tuntuu siltä, että palaan Eurooppaan helmikuulla. Siinä vaiheessa reissua olisi takana 4kk. En aio kuitenkaan palata Suomeen.

Osa tämän reissun missiota oli selvittää mitä haluan tehdä työelämäni suhteen tulevaisuudessa. Se selvisi puolivahingossa. Yhtäkkiä sain itseni kiinni tekemästä paluuseen liittyviä suunnitelmia, eivätkä ne liittyneet Suomeen. Asiaa edes kunnolla tiedostamatta olin näköjään päättänyt mennä Lontooseen ja etsiä sieltä töitä ainakin joksikin aikaa. En sano asettuvani sinne pysyvästi, mutta se tuntuu hyvältä väliaikaisratkaisulta. Siellä on enemmän kiinnostavia työpaikkoja kuin Helsingissä ja sinne on helppoa mennä, koska kaupunki on tuttu ja siellä on sisko sekä kavereita.

Tässä seuraavan parin kuukauden agenda:

• 8.12. Battambang, khmer-kokkauskurssi

• 9-12.12. Phnom Penh (Killing Fields ja muu mukava)

• 13-14.12. Etelä-Kambodza (Sihanoukville/Kampot/Kep, en ole vielä päättänyt)

• 14-19.12. Siirrän itseni Vietnamiin, etsin Etelä-Vietnamista jonkun rannan ja parkkeeraan itseni sinne

• 20.12. Ho Chi Minh (jotain Vietnamin sotaan liittyvää kulttuurijuttua)

• 21.12. Lennän Bangkokiin

• 22.12. Kevyttä retail-terapiaa jossakin mahdollisimman länsimaisessa ostoskeskuksessa. Elokuvia ja mani-pedi.

• 23.12. Lento Mumbaihin

• 24.12.-22.1. Kavereiden kanssa Intiaa

• 22.1.-15.2. Vapaaehtoistyö

• Helmikuun puoliväli: Viikoksi Suomeen, sen jälkeen Lontooseen, toivottavasti mahdollisimman pian töihin.