Yksi osa urastani perustuu valheeseen: ihmisten tunnistaminen. Yleensä ihmiset muistavat toisistaan joko kasvot tai nimen, mutta minulla on monissa tapauksissa vaikeuksia painaa mieleeni kumpaakaan. Olen työskennellyt viimeiset kahdeksan vuotta jättimäisessä organisaatiossa, ja lukemattomat ovat ne kerrat, kun olen käsi ojossa esitellyt itseni vain saadakseni kuulla: ”Niin, mehän olemme jo työskennelleet yhdessä useaan otteeseen aiemminkin…” Tämä on aina yhtä noloa!

Itsesuojelukeinona olen pyrkinyt vähentämään itseni esittelyä siltä varalta, että keskustelukumppani olisikin entuudestaan tuttu. Ikävä kyllä tämäkin voi usein vaikuttaa tylyltä ja epäkohteliaalta. Amerikkalaisten ja brittien kanssa keskustellessani yritän toistella heidän nimeään voidakseni painaa sen mieleeni, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä en silti saa vuoden päästä palautettua mieleeni oliko kyseessä Brad vai Bill. Teknisesti painottuneessa organisaatiossa ihmiset eivät ole yleensä kovin jännittävän näköisiä, ja pukumiehet on liiankin helppoa sekoittaa toisiinsa.

Aasialaiset ovat minulle järkyttävä ongelma, koska KYLLÄ, olkoon tämä rasistista tai ei, he ovat usein liian samannäköisiä silmissäni. Kuulemma hekin ajattelevat länkkäreistä samalla tavalla ja ymmärrän sen hyvin, olenhan täysin yhtä sokea oman etnisen viiteryhmäni suhteen. Kiinalaisten kanssa kommunikoinnin tekee painajaismaiseksi se, että heillä on kiinalaisen nimensä lisäksi joku keksitty englanninkielinen etunimi (Bill, Felicia, tms.). Firman osoitekirjassa tyypit voivat olla esillä joko kiinalaisella tai englantilaisella nimellään, tai joissakin tapauksissa molemmilla. Kontakteja on todella ihanaa yrittää paikantaa, kun kuvistakaan ei ole apua.

Firman sisäisten ihmisten lisäksi olen paljon yhteydessä ulkoisiin sidosryhmiin, ja tässä kohtaa nimi- ja kasvohomma meneekin todella vaikeaksi. Kongressi- ja messutapahtumissa kiertävät vuodesta toiseen samat naamat, jotka minun luonnollisesti tulisi tunnistaa. He tuntuvat muistavan minusta kaiken, mutta itse uskon aina tapaavani heidät ensimmäistä kertaa (ja ei, en ollut kännissä edellisellä kerralla, ainakaan kovin paljon). Elämäni on kuin jatkuva Groundhog Day. Defenssikeinoni on tässä tilanteessa alkaa nopeasti kysellä muiden kuulumisia pystyäkseni edes jotenkin hahmottamaan kuka henkilö on kyseessä ja missä olemme mahdollisesti tavanneet edellisen kerran. Yleensä sekään ei tosin auta. Viimeksi tänään sain viestejä Twitterissä joltakin yhteistyökumppanilta, jonka kanssa olin kuulemma pitkällisesti keskustellut keväällä Barcelonassa, eikä minulla luonnollisesti ole hämärintäkään muistikuvaa aiheesta.

Miksi olen tällainen, onko lähi- ja kaukomuistissani jotakin vikaa? Vai olenko yksinkertaisesti kusipää, joka ei ole tarpeeksi kiinnostunut muista ihmisistä? Miten voisin parantaa muistiani? Kaino toivomus kaikille kanssani tekemisiin joutuville on, että yrittäkää pliis olla jotenkin erilaisia. Kaikki lävistyksiä ja tatuointeja omistavat tyypit tai harvinaisen hyvännäköiset miehet muistan kyllä ilman minkäänlaisia ongelmia.

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on ihmisten suhteen lukihäiriö. En vain ymmärrä näkemääni enkä kuulemaani.