Tänä kesänä olen ehtinyt maistaa vapautta useampaan otteeseen purjehduksen merkeissä. Innostuin purjehduksesta ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten, jolloin kolusimme Pelikaani-paatin ja kaveriporukan kanssa Viron rannikkoa viikon verran. Sen jälkeen olen käynyt purjehtijakurssin sekä saaristolaivurikurssin (en tosin istunut tenttiä, enkä varmasti olisi päässyt läpi). Olen seilannut Saaristomerellä, Suomenlahdella ja Ahvenanmaalla sekä viime lokakuussa viikon verran Turkin Gökovanlahdella.

Purjehduksessa viehättää eniten se, että se on ennen kaikkea hengailua. Keikutaan kauniiden maisemien läpi, nautitaan ulkoilmasta, tehdään hyvää ruokaa, pysähdytään kivassa satamassa ja juodaan landarit. Kääntöpuoli on, että asutaan porukalla päivätolkulla muutaman neliön kopissa, jossa hygieniafasiliteetit ovat alkeelliset. Huonolla säällä merillä olemisesta on hauskuus kaukana, mutta silloin odotellaan satamassa, luetaan kirjoja ja siemaillaan rommikaakaota.

Veneilyharrastus ei varsinaisesti kaunista ihmistä – viime keikan jäljiltä olin auringon punaiseksi käristämä, karvainen, likaisissa bensanhajuisissa vaatteissa liikkuva olio, jonka tukka oli yksi suuri rasta. Iho oli kuin paiseruttopotilaalla, täynnä kannella kiipeilyn aiheuttamia ruhjeita ja mustelmia sekä Jussarön satamasta saatuja mutantti-itikanpuremia. En tiedä keitä ne satamissa liikkuvat merituulenraikkaat purjehdusbeibet ovat, meidän veneestä niitä ei ainakaan löydy.

Viime reissuun mahtui vauhtia ja vaarallisia tilanteita, kun päätimme kaverini kanssa lähteä viemään venettä Hangosta Helsinkiin ensimmäistä kertaa omin päin ilman kokeneempaa seuraa. Mukana oli kolme ihmistä, jotka eivät olleet koskaan aiemmin olleet veneessä. Jo lähtiessä tuuli niin paljon, että lokitkaan eivät lentäneet suorassa. Optimistisina tyttöinä ajattelimme, ettei se 12m/s Hangonselälällä varmaan niin kova ole. Eipä.

Pelikaani keikkui aalloilla kuin hyppytautinen ongenkoho, ohjaaminen vaati raakaa voimaa ja navigointia säesti reipashenkinen, paniikin sävyttämä kiroilu. Ikuisuudelta tuntuneen taistelun (oikeasti max. puoli tuntia) jälkeen käännyimme takaisin Itäsatamaan. Rantautuminenkin jännitti kivasti, etenkin viereisten alusten omistajia, jotka riensivät sydän kurkussa suojaamaan veneidensä laidat. Saimme kuin saimmekin veneen ehjänä rantaan, emmekä kolhineet kovin pahasti vieruskavereita. Tämän jälkeen veneemme tuore kapteeni purskahti itkuun ja minä hain koko porukalle kajuutasta tuikut murheeseen.

Nöyryyttävän kokemuksen jälkeen saimme seuraavana päivänä veneeseen kokeneen merikarhun ja matka Hangosta Helsinkiin sujui kommelluksitta.

Tänä kesänä on luvassa yksi noin neljän päivän reissu Ahvenanmaalle isommalla veneellä, sekä toivottavasti joitakin lyhyempiä purjehduksia Tervasaaren satamassa odottavalla uskollisella Pelikaanilla. Haluaisin käydä ainakin Söderskärin majakalla. 

Olen ollut viime aikoina vähän laiska itse purjehduksen suhteen ja tyytynyt auttamaan silloin kun käsketään, mutta lupaan pyhästi skarpata ja opetella enemmän merimiestaitoja. Viime viikonlopun nöyryytysten jälkeen tosin tuntui siltä, että vedän itseni ensimmäisellä köydellä mastoon jojoon…