Suomi vs. joku muu?

Minusta on alkanut pikkuhiljaa tuntua siltä, että muutan vaihteeksi pois Suomesta. Olen asunut Helsingissä viimeiset kahdeksan vuotta ja sitä ennen yhteensä viitisen vuotta muualla (Hollanti & Britannia). Tällä taustalla minulla on melko realistinen käsitys siitä mitä ulkomailla asumiseen ja sieltä mahdolliseen palaamiseen liittyy.

Muuttaessani Lontoosta takaisin Suomeen olin todella helpottunut siitä, kuinka hienosti kaikki asiat kotimaassa toimivat. Asumisen taso on hyvä, julkinen liikenne kulkee ajallaan, pankit toimivat kuten kuuluu ja yleensä ottaen arkielämän voi olettaa sujuvan melko vaivattomasti. Ruoka on terveellistä ja työelämässä vaaditaan vähemmän kyynärpäitä kuin angloamerikkalaisessa organisaatiokulttuurissa (tai no, tästä minua ei kyllä pelastanut ainakaan globaali työnantaja). Kaikista tärkein asia on tietenkin se, että Suomessa on perhe ja suuri osa ystävistä lähellä.

Nyt minusta on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että Suomessa asuminen on pelkkää möllöttelyä. Elämä kulkee eteenpäin omaa tasaista rataansa ja ihmiset tekevät asioita, joita kuuluu tehdä. Olen jo yli kolmekymppinen, joten tässä vaiheessa minun kuuluisi suomalaisen elämänkäsityksen mukaan asua rivitalossa Espoossa kahden lapsen, insinöörimiehen, farmariauton ja labradorinnoutajan kanssa. Nuo kaikki asiat ovat hienoja ja voivat takuulla tehdä monta naista onnelliseksi, mutta minua ne eivät kiinnosta. En halua (vielä?) asettua tasaisen elämänmenoon, sillä minusta tuntuu siltä että maailmassa on liian paljon muutakin nähtävää. En ole toistaiseksi valmis kasvattamaan juuriani mihinkään.

Yksi suurimmista Suomen rajojen ulkopuolelle houkuttelevista asioista on työelämä. Suomessa ei ole kovin paljon firmoja, jotka kiinnostaisivat minua työnantajina. Mielenkiintoisimmat potentiaaliset työnantajat löytyvät tällä hetkellä Yhdysvaltain länsirannikolta. Maailmantalous näyttäisi tällä hetkellä olevan kovaa vauhtia siirtymässä ikiaikaiseen asentoonsa, jossa kasvu ja innovaatio tapahtuvat Aasiassa. Sen vuoksi leikittelen ajatuksella työkokemuksen hankkimisesta Intian tai Kiinan kaltaiselta hurjaa tahtia kehittyvältä markkina-alueelta. Olen siinä mielessä siunatussa tilanteessa, että tunnen paljon ihmisiä omalta alaltani eri puolilla maailmaa, enkä usko että työllistyminen olisi ainakaan kovin vaikeaa.

Suomen taakse jättämisessä pysyvämmin arveluttaa eniten perheen ja ystävien jättäminen kauas. Sitten nähdään taas vain kerran tai pari vuodessa. Muistan hyvin kuinka haikealta tuntui joskus Lontoossa, kun sikäläiset kaverit läksivät juhlapyhien ajaksi perheidensä luokse ja itse vain odotti pitkän viikonlopun loppumista. Vaikka olisi kuinka paljon kavereita paikan päällä, ei se silti ole sama. Hieman myös jo ahdistaa etukäteen ajatus taistelusta pankkien, ruuhkaisen liikenteen, paikallisen verottajan ja herraties minkä byrokratian kanssa. Mutta tämä on kai se hinta, joka kokemuksesta on maksettava.

Jotenkin en ehkä tunne eläväni täysillä Suomessa. Kulttuuri on yhtenäinen ja oletusarvo on, että kaikkien tulee elää samalla tavalla. Luultavasti osaisin arvostaa isänmaani puhtautta ja toimivuutta paremmin olemalla sieltä hetken aikaa pois.

Nyt laitan päälle hihattoman mekon ja lähden paahtavan Manhattanin läpi vielä yhdelle brunssille Brasserie 8 1/2:een. New Yorkia tulee ikävä, mutta palaan tänne vielä pian. Iltapäivällä hyppään koneeseen ja lennähdän takaisin syksyiseen Suomeen. Toivon, että ilma on siellä kirpeä ja kuulas, ja että Töölönlahden ympäri tuntuu mukavalta hölkätä.