Työelämän vihattavimmat asiat: Top 3

Lomalta palaamisen kunniaksi tekee yllättäen mieli avautua siitä, mitä vihaan eniten korporaatioelämässä.

1. Turhat kokoukset
90% kokouksista saisi minun puolestani jättää pitämättä. Niiden asiasisällön voisi mainiosti käsitellä lukemalla viidessä minuutissa läpi PowerPoint-deckin, joka palaverissa väistämättä läväytetään silmille, ja tutkistelemalla sitä sydämessään. Kokouksen anti on nolla silloin, kun puolet osallistujista räpeltää kännykällään Facebookia ja toinen puolikas vetää pitkiä monologeja tärkeimpänä päämääränään saada kuunnella omaa äänensä sointia. Erityisen paljon vihaan niitä ihmisiä, joiden Ajatusten Tonava virtaa kilometreittäin aiheesta ”olen täsmälleen samaa mieltä kuin edellinen puhuja”. Näiden henkilöiden päästessä ääneen minut valtaa välitön halu puukottaa itseäni lyijykynällä maksaan vain päästäkseni nopeasti pois tilanteesta. Harvassa ovat ne kokoukset, joissa oikeasti saadaan jotakin aikaan.

2. Omien mielipiteiden totaalinen puuttuminen
Korporaatioelämän sääntöihin kuuluu, että tikapuita kiipeämään päästäkseen täytyy aina olla samaa mieltä asioista kuin oma pomo ja yritysjohto. Yhtenä päivänä veisataan yhden strategian ylistystä, mutta jos virallinen tuulensuunta vaihtuu, ollaan valmiita tekemään täyskäännös nanosekunnissa. Eilen ylistetyt mielipiteet vaipuvat unholaan sillä hetkellä, kun uudenkarhea johtaja marssitetaan ovesta sisään uusine päätöksineen. Sen lauluja laulat kenen leipää syöt, mutta joskus silti ihmetyttää ja huvittaakin kovaksikeitettyjen korporaatiokettujen nopeus vaihtaa omaksi vannottuja mielipiteitään. Tärkein lause, jonka suuryrityksen työntekijän tulee osata sanoa on ”kyllä vaan, pomo”. Olen asennevammainen, mutta minä en ikinä tule ymmärtämään tätä. Haluaisin ajatella nostavani palkkaa siitä hyvästä, että kyseenalaistan vanhat konventiot, eikä siitä, että nyökyttelen päätäni oikeaan suuntaan.

3. Jatkuva kiireestä valittaminen
Kun joltakulta töissä kysyy mitä hänelle kuuluu, seuraa miljoonaan kertaan itketty veisu siitä, kuinka kiire on ja kuinka hommia on aina vaan liikaa. Kalenteri on täynnä ja meilisuma käsivarren mittainen. Voi kyynel. Uskon, että näennäinen kiire on usein itseaiheutettua, ja sen taakse piiloutuu paljon kompetenssien puutetta ja huonoa organisointikykyä. Kannattaisko kenties käyttää aikansa voivottelun sijasta asioiden tekemiseen tai olla ottamatta projekteja, joita ei ole realistista mahdollisuutta tehdä? Minullakin on joskus kiire, mutta se liittyy yleensä isoihin julkistusprojekteihin tai aikataulut kireille vieviin matka-aikatauluihin. Olen ollut työelämässä kymmenisen vuotta ja tehnyt välillä vaativiakin hommia, mutta silti tunnustan avoimesti, että useimpina päivinä minulla on ollut ihan helposti aikaa roikkua netissä, juoruta työkavereiden kanssa ja tehdä kaikenlaista työhön kuulumatonta sälää pitkin päivää. Vastapainona tälle olen myös joutunut olemaan tavoitettavissa 24/7 ja paiskinut paljon hommia toimistoajan ulkopuolella. Useimmiten olisin kuitenkin halutessani pystynyt helposti tekemään kaikki duunit kahdeksan tunnin työajan sisällä (enkä todellakaan ole mikään superorganisoitunut yli-ihminen).

Disclaimerina sanottakoon, että suurimmaksi osaksi olen viihtynyt töissäni oikein hyvin. Nyt vain sattuu olemaan kyrsimiskynnys alhaalla, sillä olen henkisesti valmistautunut nostamaan kytkintä. En ole kaikkein potentiaalisin kandidaatti ”Employee of the month” -palkinnolle muutenkaan juuri nyt.

Ymmärrän, että tällaisista asioista nillittäminen menee sarjaan First World Problems. Tuhat paskaduunia paahtavaa ihmistä olisi riemusta kiljuen valmiita ottamaan kivan ja siistin sisähommani. Ikävä kyllä ihminen on itsekäs paskiainen, ja kun se iskee oman jalkansa lasinsiruun, ei ajatus Afganistanin sodasta lohduta.