Vapaaehtoistyössä tamilikoulussa

Chennaissa tekemäni vapaaehtoisjakso oli ehdottomasti Aasian turneeni paras osa. Ruotsalaisten perustamassa Little Lambs –koulussa opiskelee parisataa 3-16-vuotiasta lasta, joilla kaikilla on vaikea tausta. Osa on poimittu kouluun kadulta kerjäämästä ja joidenkin vanhemmat ovat prostituoituja, alkoholisteja tai mielenterveysongelmaisia. Joillakin on perhe, mutta sillä tavalla köyhä, ettei länsimaisessa yltäkylläisyydessä kasvaneen ole mahdollista sitä ymmärtää.

Little Lambs –koulussa lapset saavat ilmaisen koulutuksen, ruokaa ja vaatteet. Opetus tapahtuu englanniksi, mikä takaa lapsille paremmat mahdollisuudet saada tulevaisuudessa hyviä työpaikkoja. Osa lapsista asuu koulun pyörittämissä lastenkodeissa. En osaa sanoin kuvailla miten ihania tyyppejä pikku karitsat ovat, joten annan kuvien puhua puolestaan.
 

Nämä kaverit ovat nimeltään Vimal ja Santosh. Molemmat ovat ekaluokalla. Santosh on hieman muita lapsia vanhempi, koska hänet poimittiin kadulta kouluun vasta muutama kuukausi sitten. Olin todella hämmästynyt kuullessani Santoshin olleen koulussa niin vähän aikaa. Hän puhuu englantia, lukee sujuvasti ja laskee monimutkaisia yhteenlaskutehtäviä salamannopeasti.
 

Vimal on yksi onnekkaammista lapsista, joilla on perhe. Hän tekee muiden poikien kanssa jatkuvasti kepposia, esimerkiksi heittää takiaisia open tukkaan. Vimal muistuttaa mielestäni paljon kummipoikaani pienenä ja on pussattavan suloinen rupisine pattipolvineen, avonaisine kengännauhoineen ja puuttuvine etuhampaineen.

Eräs Vimalin parhaista kavereista on Hassan, joka myös kuuluu ekaluokan poikien iloiseen rymyjoukkoon. Hassan on nopea oppimaan, mutta hänen huomionsa herpaantuu helposti ja häntä täytyy patistaa pysymään paikallaan.
 

Rymyjoukon kolmas jäsen on Robert, joka antoi minulle lähtiessäni kauniin ristisormuksen. Voiko tällaiseen kaveriin olla ihastumatta??
 

Yksi hauskimmista asioista oli kokeilla kokonaan uutta ammattia – sitä minkälaista olisi olla ala-asteen opettaja. Kävi ilmi, että olisin voinut olla siinä hyvä. Lapset tykkäsivät minusta, mutta minulla on näköjään myös tarpeeksi auktoriteettia saada parikymmentä muurahaisia housuissaan kantavaa ipanaa tarpeen tullen pysymään paikallaan ja oppimaan.

Dass asuu asuntomme vieressä olevassa lastenkodissa ja on aina iloinen ja täynnä jekkuja. Dass kertoo vitsejä, näyttää taikatemppuja ja osaa tanssia uskomattoman hyvin räppiä.
 

Dassin tavoin myös vasemmalla valkoisen kangastuksen vieressä oleva Monisha ja oikeanpuoleinen Devi asuvat lastenkodissa. Molemmat ovat ihania ja sosiaalisia tyttöjä, jotka ovat sopeutuneet koulunkäyntiin erinomaisesti.
 
 

Vaishu ja Janani ovat suloisia ja tunnollisia tyttöjä, jotka tekevät ahkerasti läksynsä ja lukevat mielellään tädeille ääneen. Tytöt halusivat aina lukea kanssani, pitivät kädestä ja pussailivat ja halailivat. Lähtiessäni koululta pois he vannottivat minua palaamaan ja kirjoittamaan heille.
 
 

Mukulat kirjoittivat käsivarteeni nimeni tamiliksi
 
 

Kolmas poika oikealla on Afeem, joka kutsui meidät toissapäivänä siskonsa kanssa kotiinsa. Koti oli noin kuuden neliön huone, ja siellä asuivat lasten lisäksi molemmat vanhemmat sekä isoäiti. Saimme uskomattoman sydämellisen vastaanoton. Koko naapurusto tuli istumaan portaille, lapset lauloivat ja tanssivat meille, meidät vietiin käymään naapuriin sekä erään toisen samassa koulussa olevan tytön kotiin. Lopuksi meidät vietiin kädestä pitäen riksapysäkille ja lasten äiti neuvotteli matkan hinnan puolestamme.

Ystävystyin myös opettajien kanssa. He toivat minulle yhden omista sareistaan, sitoivat sen päälleni ja veivät myöhemmin samana iltana sariostoksille. Ostin upean, turkoosin, hopeakirjaillun luomuksen ja nyt toivon, että pääsen nopeasti intialaisiin häihin ja että joku osaa sitoa sen minulle!
 

Kuvassa sylissäni on 3-vuotias Ajit, jota aion sponsoroida läpi koulun. Ajit on yksi koulun tuoreimmista tapauksista ja hänen taustansa on rankka. Rupesin sponsoroimaan toistakin poikaa, mutta häneen en valitettavasti ehtinyt kunnolla tutustua. Sponsorointi kustantaa lasta kohden 1000 rupiaa (alle 15€/kk). Sillä maksetaan lapsen koulutus, ruoka, vaatteet ja asuminen. Hallintokuluja ei varsinaisesti ole. Yhden manikyyrin hinnalla tulee siis kahdelle lapselle mahdollisuus elää parempaa elämää kuin vanhempansa (ja minulle jää jatkossa hyvin varaa myös hoidattaa ne kynnet).
 
 

Kanssani on koulubussissa Ajitin lisäksi ruotsalainen vapaaehtoistyöntekijä Frida, jonka kanssa jaoin asunnon. Fridan sylissä on tämän sponssilapsonen, suloinen pikku Vishnu.

Lapset ovat köyhimpiä koskaan tuntemiani ihmisiä, heillä on traumaattiset taustat ja monilla ei ole perhettä tai sukua ollenkaan. Silti he ovat joka päivä käsittämättömän iloisia ja energisiä. Koulussa on usein vapaaehtoisia ja lapset tykkäävät ”tädeistä”, koska tädit ovat kivoja eivätkä pidä yhtä paljon kuria kuin opettajat.
Eivät lapset kuitenkaan mitään herran enkeleitä ole, vaan tavallisia muksuja, joille ei tuota juurikaan eettisiä vaikeuksia vetää kaveria pataan tilanteen niin vaatiessa!

Monet lapsista ovat kovin hellyydenkipeitä. Isommatkin tulevat syliin, halailevat ja pussailevat. Hellyyttä ja huomiota ei ole ehkä pahemmin ollut aiemmin tarjolla. Tuntuu käsittämättömältä, että joku voi hylätä niin ihanan, fiksun ja potentiaalia täynnä olevan lapsen kuin Dass tai suloinen Monisha. Kaikesta huolimatta Little Lambs –koulussa olevat lapset ovat onnekkaiden joukossa, sillä he saavat ruokaa, suojaa ja koulutuksen kautta mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen.
 

Olen Aasiassa ollessani nähnyt paljon köyhyyttä, mutta samaan aikaan tullut hieman kyyniseksi kehitysavun suhteen. Esimerkiksi Kambodzassa on saatu aikaan riippuvuuden kulttuuri, jonka loppumista ei näy. Toki me länsimaalaiset periaatteessa tiedämme olevamme hyvässä asemassa, mutta vasta täällä matkustaessani olen konkreettisesti ymmärtänyt kuinka käsittämättömän, uskomattoman etuoikeutettuja ja hemmoteltuja me olemme. Tykkään lukea kiiltäväpintaisia naistenlehtiä ja tänä aamuna selailin pitkästä aikaa iPadiltani Amerikan Elleä. Oman naaman paranteluun, kauden must have –tuotteisiin ja spa-hemmotteluun liittyvät jutut tuntuivat tässä kontekstissa niin absurdeilta, että rupesi naurattamaan. Ei sillä, ettenkö jatkossa ostaisi Ellen suosittelemaa naamarasvaa, mutta kenties on hyvä käsittää, että kuumakivihemmotteluhoidot ovat vain pienen eliitin saavutettavissa, ja että oman paleodieetin epäonnistuminen ei globaalissa mittakaavassa ole yhtä suuri ongelma kuin miltä se tuntuu.

Matkani aikana olen kenties ensimmäistä kertaa kehittänyt omaa välitöntä lähipiiriä suuremman sosiaalisen omatunnon. Se on ollut ahdistavaa, koska maailmassa on niin paljon väärää, eikä kaikkea voi mitenkään korjata. Olen kiitollinen saatuani Little Lambs –koulun kautta mahdollisuuden vaikuttaa edes vähän. Koulutus on mielestäni paras mahdollinen tapa auttaa, sillä sen avulla riippuvuuden kehää ei synny, vaan ihmiset voivat itse auttaa itseään. Uskon, että suurin osa haluaa seisoa omilla jaloillaan. Auttamisen käsite on muutenkin kohdallani kyseenalainen, sillä sain vapaaehtoisajasta vielä enemmän kuin lapset.

Viimeisenä päivänä sain opettajilta ihanan kirjeen ja lahjan ja eri luokkien lapset antoivat minulle spontaanisti hellyttävän suloisia kirjeitä ja piirustuksia, joissa he kertoivat ikävöivänsä minua ja toivoivat, etten lähtisi.

Little Lambs –koulu on kristillinen ja olen aiemmin karsastanut ajatusta, että avun lisäksi olisi otettava vastaan uskonto. Koulussa on kuitenkin myös hindu- ja muslimilapsia, jotka saavat halutessaan harjoittaa omaa uskontoaan. Rupesin ajattelemaan, että koska näillä lapsilla on maailmassa niin vähän suojaa, ei voi olla väärin, että he voivat turvata edes johonkin.

Useimmat vapaaehtoiset ovat koululla kuukausia, mutta tavallaan tuntui helpommalta olla vain lyhyempi pätkä. Tämänkin jälkeen oli vaikeaa hyvästellä lapset ja voin vain kuvitella millaista se olisi ollut puolen vuoden jälkeen. Luultavasti olisin kaapannut Robertin tai lettipäisen Jananin mukanani Eurooppaan. Aion pitää yhteyttä lapsiin ja opettajiin lähettämällä kirjeitä ja pikku lahjoja, ja kukaties tulen käymään koululla vielä joskus tulevaisuudessa. Lapset ja opettajat vannottivat, että seuraavalla kerralla olen puoli vuotta, ja käyn heidän kaikkien kodeissa.
 
Ainoa negatiivinen asia kuluneesta ajasta on se, että pelkään hysteerisesti saaneeni ipanoilta täitä. Niitä nimittäin ryömi yhden jos toisenkin päänahassa, ja lapset tosiaan pussailivat ja halailivat minua joka päivä…!