Kuten blogin kuvauksesta selviää, tämä blogi tulee kertomaan sokeririippuvuudesta ja siitä irti pyristelemisestä. Kuvauksesta selviää myös, että täälä ei pohdita elämän tarkoitusta tai mitään muutakaan syvällistä. Täälä ei jaeta mitään ihania aforismeja tai viisaita mietelauseita. Sei vaan oo mua. Niin kun ei oo muuten kirjakielikään, kuten varmaan huomaat. 🙂

Tän blogin tarkotus on olla mulle ittelle paikka, johon jätän mietteitäni ja reseptejäni aiheeseen liittyen. Ehkä mä mietin vähän syitä, mutten ala mitään syväluotaavia pohdintoja tänne kirjottaa. Lisäksi kirjotan tätä myös siksi, että ehkä mä voin jotenkin auttaa jotain toista samas (jäätelö)venees olevaa. 

Sitten vähän taustaa. Oon elämäni tykännyt makeesta. Kaikki karkit, suklaa, jätskit, leivonnaiset, erityisesti kermaiset leivonnaiset, ah ja nam! Tästä syystä oon ollut myös elämäni ylipainoinen. Enemmän ja vähemmän. Viime aikoina enemmän. Ja enemmän. Oon taistellut viime vuodet painoni kans, kokeillut kaikki mahdolliset dieetit ja valmennukset. Välillä hyvin ja välillä huonoin tuloksin. Kuitenkin niin, että edellisviikolla nousin jälleen puntariin vain huomatakseni, että painan TAAS enemmän kuin koskaan. Äh. Ja puh. Koko kevään oon miettinyt ahdistumiseen asti painonpudottamista. Oon jo pitkään tehnyt hyviä muutoksia ruokavalioon, sillä lopputulemalla, että mun ruokavalio on aika ok. Tykkään kasviksista, kaikenlaisista kasviksista, kanasta, naudanlihasta, kalasta. Mulle ei sipsit, pizzat ja muu suolainen roskaruoka oo mikään juttu. Toki syön, mutta pärjäisin ilmankin. Pärjäisin myös ilman mehuja, limsoja ja vaikka alkoholia. En ole absolutisti, mutten oikeastaan kaipaa humalaa. Ruokaviiniä joskus. 

Mutta ne karkit, kaikki makea. Ou mama! Sitä on pakko saada. Joka päivä, monta kertaa päivässä. Mikään ei riitä-tyylillä. Ja se on ihan sairasta. Ja se on tunnesyömistä. Täysin. Oon lukenut todennäköisesti miljoona ja kaks sivua erilaisista ruokavalio-asioista. Usein tää tunnesyöminenkin siellä vilahtelee. Tähän asti oo miettinyt, että en oo tunnesyöjä, koska syön minkä tahansa tunteen vallites. Oon ajatellu, että mä vain tykkään makiasta. Niinku tykkäänki joo. Mutta…

Mä koin viime viikolla valaistuksen. Mä oon tunnesyöjä. Se on vain paljo syvemmällä kun oon koskaan tajunnut. Mä oon aina ajatellut, että tunnesyöjä on sitä, että syö suruun, iloon, murheeseen, kaipuuseen, eli kun tuntee jonkun tunteen, niin alkaa syödä. Mut mä tajusin, että mun kohdalla se ei mee niin. Mä voin olla ihan millä tuulella tahansa, silti sitä karkkia on saatava. Mut mun on saatava sitä, koska mä hoidan niillä kuitenkin niitä erilaisia haavoja (joita jossain määrin on kaikilla) mitä mä oon elämäni aikana saanut. En koe olevani mitenkään traumatisoitunut, masentunut tai mitään sellasta, ja ehkä just siksi tätä syy-seuraus-suhdetta on ollut aika hankala tajuta. Mutta mä saan jonkun hyvänolontunteen (hetkeksi) siitä makeesta. Ja se on koukuttanut mut. Mulle ei nimittäin toimi mitkään ”herkkupäivät tai -hetket”, se jää päälle. Aina. Herkkupäivä voi kestää muutaman kuukauden kerrallaan. Pikkusormen saa ja menöö koko käsi ja pala siitä toisestakin. En vain kertakaikkiaan osaa sanoa herkuille ei. En osaa tätä nyt paremmin kirjottaa, toivottavasti saat kiinni mitä tarkotan.

Ehkä mun on aiheellista jotenkin tuulettaa pääkoppaani, näin oo aatellut. Mut sen lisäksi oon aatellut, että ehkä se sokeri ei vaan sovi mulle (no oikeesti, kelle sopii, kysyn vaa?) ja mun täytyy päästä siitä kokonaan eroon. Diabetes vaani nurkan takana, selkä on sökö jne. Oon ollut pitkään selän takia saikulla, oon täysin kyllästynyt kipiänä olemiseen, eikä se sokeri eikä ylipaino mua ainakaan paranna, päin vastoin. Mä oon alkanu miettiä, että ehkä mä en enää tarvi sokeria mihinkään. Oon jo pitkään aatellut, että jos voisin olla ilman ”höppösiä”, niin paino putoisi varmasti. Nyt kun oon kokenut tämän valaistumisen ja päättänyt päästä sokerista eroon, ei se painon pudotus ookkaan enää se ainut pointti. Vaan kaikki muukin hyvinvointi. Tän sairaan toiminnan lopettaminen. Kivuista pääseminen. Diabeteksen ehkäisy. Ja jos se paino tippuu siinä samalla niin greit! Ei mulla oo mitään sitä vastaan. 😀

Tää tarina tulee siis kertomaan siitä mitä teen ja  miten mun käydään, sitähän ei vielä tiedä kukaan. Tää on tälläänen yhden naisen ihmiskoe. 

Sen mä ainakin tiän, että mikään ei muutu jos mikään ei muutu. 

-Katri