Niin kummalta kun se ei-aamuvirkun suusta kuulostaakin, aamut on San Franciscossa mun päivien parhaita hetkiä, erityisesti näin perjantaisin. Ei siis se hetki kun herää, vaan se kun lähtee ovesta ulos kävellen suuntamaan toimistolle päin. Oon varmaan aiemminkin maininnut että kävelen päivittäin töihin, matkaan menee sellainen puolisen tuntia ja siinä on sopivasti aikaa miettiä ja ihmetellä elämää.

Ensinnäkin koko vuoden on ollut aamuisin valoisaa. Kaukana mielen perukoilla siis ne hetket kun pitää kaivautua untuvapeiton alta hyytävään pakkaseen ja katsoa kelloa tajutakseen että on aamu, kun ihan yhtä hyvin voisi olla keskiyö. Valosta se onnentunne varmaan juhtuu, siitä saa niin paljon voimaa.

Toinen ilonaihe on seurata kun kaupunki herää uuteen päivään. Pääkadun varrella olevien kahviloiden vakiasiakkaat pistävät hymyilemään; meidän kotia lähimpänä olevan kahvilan ulkopöydässä istuu aina sama mies säästä riippumatta jalat ristissä sandaaleissa lukemassa aamun lehteä. Seuraava on paikallisen poliisipartion kantapaikka, kolmannessa vanhat herrat vääntävät englantia italialaisittain ja hymyilevät ohikulkijoille. Financial districtille tullessa meksikoilainen mies pesee katua ja toivottaa hyvää päivää. Alkuun tuntui aina tosi nololta havahtua omista ajatuksista ja kääntyä jo miehen ohitettua huikkaamaan ”you too!”. Nykyään osaan kuitenkin jo varautua hymy kasvoilla tilanteeseen.

Joka aamu vastaan tulee myös kodittomia ihmisiä kauppojen porttikongeissa kääriytyneinä erilaisiin huopiin ja pahveihin. Ja vaikka niiden näkeminen ei missään nimessä oo mikään mieltä kohottava kokemus, tulee ainakin omassa arjessa päivittäin mietittyä miten onnellisesti asiat loppujen lopuksi on.

Viimeisenä ennen työpaikalle tuloa nappaan kahvin jommasta kummasta kahdesta paikasta (ketjusta kylläkin), joissa tiedän olevan vähiten jonoa. Sitten tuleekin yleensä jo kiire ja pitää yrittää puikkelehtia ihmisten ja pulujen välistä mahdollisimman vikkelään kahvia läikyttämättä toimistolle.

Ihanaa Naistenpäivää ja viikonloppua kaikille <3