Bonsoir le monde! Alors… mistähän sitä aloittaisi? Päivitystahti näyttää harvenevan entisestään, mutta se ei kerro laiskuudestani vaan pikemminkin siitä että kiirettä pitää enemmän kuin koskaan.

Tavallisten koulukiireiden (tajuton määrä palautettavia esseitä ja yksi pitkä esitelmä) lisäksi olen juossut ympäri Pariisia. Ei niinkään kirjaimellisesti, sillä liikunta on jäänyt täällä ainakin nyt alussa olemattomiin, mutta tuntuu että olisin joka ilta menossa joko museoon, illanistujaisiin tai konfressiin. Jälkimmäisiin olen hurahtanut todenteolla kun huomasin, että keskusteluja löytyy vaikka mistä kiinnostavista aiheista ja niiden seuraamisesta on muodostunut mukava tapa muutaman muun vaihtarin kanssa. Tosin yhteiskunnallisten teemojen lisäksi olen myöskin muutaman kerran eksynyt kuuntelemaan keskusteluja mitä yllättävimmistä aiheista ja nyt osaan tiputella tilaisuuden tullen nippelinappeli tietoja muinaisen Egyptin jumalista ja aikakauden viinilajikkeista. Enimmäkseen olen käynyt yliopistojen tilaisuuksissa, mutta olen myös täysin hurahtanut L’Institut du Monde Araben joka torstaiseen keskusteluiltaan, joka keskittyy nimenomaan arabimaailman kysymyksiin.

Olenhan minä toki lomaillutkin. Nyt on menossa viikon pituinen St. Toussainin loma ja tekemistä on riittänyt vierailijoiden takia. Kaverini Karo tuli Suomesta käymään jo pari päivää ennen lomien alkua keskiviikkona ja lähti maanantaina ja heti perään samalle lattialle muutti Lotta neljäksi päiväksi. Toisin sanoen kiireistä on ollut, mutta hyvä niin sillä muutoin olisin luultavasti lomaillut opiskelemalla. Etenkin Karon kanssa tuli turisteiltua oikein olan takaa ja oli hauskaa unohtaa arki hetkeksi museoita, ravintoloita ja Montmartin kujia kierrellen. En ehkä koskaan opi tuntemaan Pariisia täysin kodikseni, mutta on mukavaa päästä esittelemään kaupunkia vieraille melkein-kotinani ja samalla löytää itsekin jotain uutta. Parasta tässä on se, että kun löydän uuden mahtava paikan, tiedän voivani palata sinne yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä tarkoittaa omalla kohdallani enimmäkseen kahviloita ja ravintoloita. Viimeisimpiä löytöjä ovat olleet Le Comptoir Général -niminen ihmeellisyyksien talo (en keski parempaa termiä) ja La REcyclerie -ekofarmi ja kulttuurikeskus, joka tarjoaa esimerkiksi kohtuuhintaista ja laadukasta lähiruokaa upeassa vanhassa asemarakennuksessa. Museoista kantapaikakseni on muodostunut Palais de Tokyo, jossa olen sisäänpääsymaksusta huolimatta käynyt jo kolme kertaa puolentoista kuukauden sisällä. 

Tänään Lotta suuntasi takaisin Clermontiin ja kämpässä on hieman kolkkoa, joten enköhän huomenna kutsu rakkaat sosiologit takaisin työpöydälleni. Oli aivan ihanaa saada puhua kunnolla suomea pitkästä aikaan, mutta samalla heräsi tajuton koti-ikävä ja etenkin Lotan kanssa tuli puhuttua Suomesta todella paljon. En olisi ennen vaihtoa uskonut, että ikävöisin suodatinkahvia, Turun sinappia, Oltermannia ja Weboodia, kun tarjolla on espressoa, Dijon-sinappia, Camemberia ja… no Weboodin vastineena ovat luokanoviin teipatut paperit. Onneksi Karo täytti pakkaseni ruissarilla ja onnistui salakuljettamaan käsimatkatavaroissaan myös Turun sinappia (merci encore ma pomme de terre!) ja Lotan kanssa törmäsimme korvapuustiin Suomen Instituutin kahvilassa. Kuiva puusti maksoi 4,50 euroa, mutta pullanhimo oli valtava joten mikään croisantti tai pain au chocolat ole koskaan maistunut niin hyvältä.

Niin ja luonto. Olen näinä vuosina ja viimeistään nyt täällä valtavan (osittain kusenhajuisen) lasibetonimotari-metropolin keskellä asuessani löytänyt sisäisen eräjormani. Pariisissa metsä tarkoittaa viiden puun rykelmää keskellä asfaltilla päällystettyä puistoa, linnun laulun sijaan herään ruuhkassa seisovien autojen tööttäykseen ja en voi tuulettaa huonettani päivisin pakokaasun takia. Loman aikana suuntasin Pariisin ulkopuolelle etsimään puita ja raitista ilmaa. Ensiksi tein vaihtariporukalla ensin retken Fontainebleaun alueelle ja tänään Lotan ja Petran, yliopistoni toisen suomalaisen vaihtarin, kanssa suuntasimme Giverny Vernoniin Normandian puolella. Jälkisessä oli Monetin koti ja puutarha, joka on alueen vetonaula, mutta myös itse kylä on kuvankaunis saksalais/japanilaistyylisineen (JOO!!) arkkitehtuureineen ja maalaismaisemineen. 

Nyt kun kerran innostuin ikävää pohtimaan niin oi miten paljon voi kaivata itse suomenkieltäkin? Ranska on suurimpia kielirakkauksiani, ensirakkauteni, ja sen lisäksi puhun monia muita kieliä. Mutta eräänä iltana normaali puheripulini keskeytyi kun en löytänyt ranskaksi enkä edes englanniksi kunnollisia vastineita sanoille ”rappioromantiikka” ja ”eräjorma”. Sitten tajusin kuinka monet suomenkieliset lempisanani eivät mitenkään käänny muille kielille ja kuinka paljon tämä on vaikuttanut puhetapaani täällä. Onneksi Pariisini on täynnä eri taustoja, vierailijoita riittää ja Skype toimii, niin en kyllä koe että hetkelliset kielelliset esteet ole ylitse pääsemättömiä. Luennolla saattaa tulla koputtamaan selkään luokkatoveri, jonka mielestä on myös mahtavaa keskustella sosiologiasta kiinaksi. Eikä oikeastaan pelkästään luennolla vaan kaikkialla. Vraiment, ei olla suotta maailman suurin kansa. Tuntuu että tämän vuoden sisällä ranskan lisäksi opin puhumaan kaikkia mahdollisia kiinan murteita. Toisin sanoen edes osaan koti-ikävään löytyy siis lääkettä (välillä jopa pakkosyötöllä).