Alkuraskauden keskenmeno

Tiedän, että 10-15 % raskauksista päättyy keskenmenoon. Silti sitä ei lähtökohtaisesti ajattele omalle kohdalleen. Ennen kuin se tapahtuu. Mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa asiasta julkisesti. Onko väärin puhua asiasta avoimesti, sillä yleisesti tuntuu olevan sopivampaa surra surunsa kaikessa hiljaisuudessa. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aiheesta puhuminen tuntuu olevan häpeällistä. Kävin uskomattoman kovan taistelun itseni kanssa, kun päätin olla asiasta täysin avoin. Ajattelin, että näin helpotan omaa oloani ja autan ehkä avoimuudellani myös muita samassa tilanteessa olevia/olleita.

Meidän pieni alku jaksoi viikolle 9. Monet paljastavat raskauden 12 viikon ”turvallisen rajan” jälkeen. Me kerroimme asiasta muutamille ihmisille jo ennemmin. Tarvitsimme esikoisellemme hoitajaa, kun kävimme ultrassa selvittämässä pikkuisen vointia. Viikolla 8 alkaneen rajun verenvuodon jälkeen olin jo varma keskenmenosta. Ultrassa löydettiin kuitenkin pieni sykkivä sydän. Vuodon epäiltiin johtuvan hyvin alhaalle sijoittuvasta istukasta. Olimme sanoinkuvaamattoman helpottuneita ja itkimme onnesta. Olin ihmeissäni, että rajukin verenvuoto voi olla täysin normaalia. Viikon päästä menimme vielä uudelleen ultraan tarkistamaan, että kaikki on edelleen kunnossa. Neuvolan mukaan tämä olisi vain tarkistuskäynti ja oletuksena kaikki on hyvin. Tällä kertaa onnenkyyneleiden sijaan lääkärin sanat saivat aikaan toivottoman itkun. Vaikka keskenemenoon piti olla todella pieni mahdollisuus, se oli kuitenkin tapahtunut ensimmäisen ultran jälkeen. Sain mukaani tyhjän olon ja lääkkeet kohdun tyhjäämiseen.

Tunteeni vaihtelevat laidasta laitaan. Aluksi päällimmäiset tunteet olivat suru ja epäusko. En voi käsittää, miten pahalta näinkin alkuraskauden menetys tuntuu. Tunnen välillä jopa syyllisyyttä siitä, että olen niin surullinen. Tiedän, että monet joutuvat kokemaan keskenmenon paljon myöhemmin tai menettävät lapsensa esimerkiksi synnytyksessä. Voin vain kuvitella, miten paljon tuskaa ja surua se aiheuttaa. Lisäksi välillä ajattelen, olenko oikeutettu suremaan, koska meillä on jo yksi lapsi. Onhan paljon perheitä, jotka toivovat lasta, mutta saavatkin osakseen useita keskenmenoja. Tuttavani lohdutti minua ja sanoi, että todella pahalta se tuntuu vaikka jo äiti olisikin.

Meidän pikkuinen oli vasta alku, sykkivä sydän, mutta silti olimme jo tehneet hänelle paikan sydämiimme. Mietimme tulevaa nelihenkisenä perheenä ja nautimme odotuksen ihanasta tunnemylläkästä. Sitten se kaikki yhtäkkiä häviää. Jäljelle jää vain tyhjyys. Tai no tyhjyyden lisäksi sain sairaalasta mukaan pelon. Pelkäsin aloittaa lääkityksen kohdun tyhjentämiseksi, sillä siitä saattaa aiheutua todella kovia kipuja. Ahdisti aloittaa fyysistä kipua aiheuttava lääkitys, kun sisälläkin velloi henkinen kipu. Selvisin lääkityksen kanssa kuitenkin odotettua paremmin ja siitä olen onnellinen. Nyt odotan, että saan varmistuksen kohdun tyhjentymisestä ja pääsen työstämään kunnolla ajatuksiani aiheesta. 

Minua helpottaa ajatella, että tälle oli jokin tarkoitus. Se tekee menettämisen tunteesta helpommin käsiteltävän. Meidän tilanteesa mitä luultavammin keskenmenon aiheutti hyvin alhaalle, kohdun suulle sijoittunut istukka. Mikäli istukka ei kohdun kasvaessa siirry, siitä voi aiheutua monenlaisia ongelmia. Ajattelin, että ehkä tällä kaikella oli tarkoituksensa ja raskaudesta olisi tullut minulle todella kova koettelemus. Ystävät ja perheeni ovat olleet meille kullanarvoinen apu. Siskoni ja äitini tulivat tänne auttamaan lapsemme hoidossa, kun olin lääkityksen alla. Lisäksi sydäntäni lämmittää suunnattomasti huomata, miten paljon ympärilläni on välittäviä ystäviä ja sukulaisia. Monet ovat sanoneet, ettei heillä ole sanoja tähän tilanteeseen. Sanoja ei kuitenkaan tarvita. Siitä on ollut minulle suunnaton apu, että tiedän että meitä on ajateltu ja muistettu. Olemme todella onnekkaita, kun meillä on paljon rakastavia ihmisiä tukena vaikeissa tilanteissa.

Olen helpottunut, että sain tämän kirjoitettua vaikka aluksi pelkäsin. Tuntuu helpottavalta saada sisälläni pyörivät asiat sanottua. Avoimuus on minun tapani työstää asioita, vaikka helppoa se ei aina ole. Tämän postauksen kirjoittamisen jälkeen, tunnen oloni jo hivenen kevyemmäksi. Katselen, kuinka linnut käyvät napsimassa lintulaudalta siemeniä ja päässäni soi Samuli Edelmannin ”Sininen sointu” ja siitä kohta ”Ei kerro valosta vain laulu elämän, ei vaikka kuolema on sointu pimeän. Vaan aina ensi sävelestä lähtien, se muistaa näppäillä soinnun sinisen.”

 

”Sua kannoin sydämessäni, sua kannoin kehossain. Vaan nythän oot sä unta vain.

Sain nähdä pienen hentoisen, sydämesi sykkehen. Niin hetken sut tunsin, niin paljon jo rakastin.

Olit liian hento näin karuun maailmaan. Päädyit toisin tavoin polkuasi jatkamaan.

Olit vain alku kun lopun koit, lyhyen odotuksen onnen sä mulle soit.”