Äitiä vähän väsyttää

Meinasin tänään nukahtaa istualteni leikkiessäni lapsen kanssa. Helle ja loppuraskaus eivät ole hyvä yhdistelmä. Nukkumiseni on muutenkin onnetonta, sillä ramppaan vessassa niin usein ja kyljen kääntämiseenkin herään. Siihen kun lisää päälle vielä hiostavan tunnelman ja ihoon liimautuvat lakanat, ei kunnollisille yöunille jää juuri sijaa. Yhden yön valvoin myös jo kivuliaiden supistusten kanssa ja jopa siivosin (!) keskellä yötä, kun en saanut kivuiltani nukuttua. Näistä rikkonaisista öistä seuraa se, etten päivällä ole järin energinen. Minun onnekseni meidän lapsi herää yleensä 8 aikaa, joten ihan kohtuu myöhälle saan nukkua. Siltikin tuntuu, että olen ennen tytön päiväuniaikaa jo ihan valmis taas nukkumaan. Nukunkin nykyään tytön kanssa päiväunet. Meni kauan ennen kuin sain pakotettua itseni siihen, että minun on oikeasti levättävä päiväuniajalla. Sisäinen tehonaiseni olisi halunnut siivota, blogata ja touhailla kaikkea kivaa sillä kuuluisalla omalla ajalla (jota minulla ei kuuleman mukaan kohta enää ole kun kuopus syntyy, hahaa). Hampaita kiristellen nukun päiväunia tytön kanssa siitäkin huolimatta, että asunto on kuin pommin jäljiltä.

Se mikä minua tässä väsymyksessä harmittaa on se, että tuntuu kurjalta lasta kohtaan olla näin poikki. Haluaisin touhata hänen kanssaan niin kuin ennenkin. Nyt energiset leikit pihalla on korvattu pitkälti ”leikitään tässä sohvalla pikkuleluilla kun äiti makaa” -hetkillä. Kyllähä me ulkonakin käydään, mutta niiden reissujen jälkeen voisin rojahtaa suoraan sohvalle nukkumaan. Tulee tosi riittämätön olo, kun haluaisi jaksaa tehdä niin kuin ennen mutta ei kertakaikkiaan vaan pysty. Tietysti tämä on jo esikoiselle hyvää harjoittelua siitä, että hän ei ehkä tule saamaan samalla mitalla huomiota äidiltä kuin ennen. Kyllähän se vauvan syntymä verottaa esikoisen parrasvaloaikaa. Nyt olen enemmän kuin onnellinen siitä, että muutimme keväällä tänne tukijoukkojen lähelle. Lapsi saa viikottain leikkiä sielunsa kyllyydestä mumman ja paapan luona, eikä niistä leikkikerroista energiaa puutu. En tiedä, miten sitä jaksaisikaan ilman tukijoukkoja. Olen niin onnekas, että on apuja lähellä, kun oma sisäinen Duracell-pupu on katkolla. 

Naureskelin tänään miehelleni, että voi kun vauva jo syntyisi niin saisi uudet valitettavat vaivat tämän iänikuisen väsymyksen tilalle. Nyt valittaisin paljon mieluummin vaikka kipeytyneistä tisseistä tai istumista kestämättömästä ahterista. Vaan luulenpa, että kyllä minänkin vielä tätä mahaa ikävöin. On tää vauvamaha vaan jotain niin ainutkertaista.