”Ei todellakaan niinku Strömsössä” -jouluvalmistelut
Mielikuvat eivät aina kohtaa todellisuutta. Jouluvalmistelut eivät aina suju kitkatta, paitsi Strömsössä. Voisiko joskus muuten näyttää sellaisen koostejakson Strömsöstä, jossa kaikki menee totaalisen perseelleen? Se voisi tuoda lohtua meille tavallisille taallaajille. Tai voisiko yhden Strömsö-jakson pyhittää lasten kanssa askarteluun, kokkaamiseen ja nikkarointiin? Jos strömsöläiset silloinkin vetävät täydellisen suorituksen loppuun hymy korvissa ja ilman yhtä ainutta epätoivon hetkeä, olen mykistynyt.
Se on nimittäin niin, että lasten (etenkin aivan niiden pienimpien) kanssa kun lähtee puuhastelemaan korkein odotuksin jotain, saa aika usein tippua kovaa ja korkealta. Päätin toissapäivänä järjestää taaperolle kivan toiminnallisen hetken meidän takapihalla. Ensilumi oli satanut maahan ja taapero katseli ikkunan ääressä ihmeissään valtavia pumpulimaisia lumihiutaleita. Hänen silmänsä säihkyivät riemusta ja hän totetsi: ”lunta .. MOI!”. Pian olinkin sullonut itseni ja lapseni toppavaatteisiin ja olimme suuntaamassa lapioiden ja sankojen kanssa lunta ihmettelemään. Tarkoituksena oli asentaa takapihallemme jouluvalot.
Näin mielessäni seesteisen tunnelman, putoilevat lumihiutaleet ja taaperon leikkimässä iloisesti hangella. Kuvitelmissani minä hyräilin joululauluja samalla, kun pikkuneiti lastaa innolla lunta lapiolla sankoon. Lopuksi me molemmat yhdessä ihastelisimme kauniisti aseteltuja jouluvaloja ennen kuin suuntaisimme takaisin sisälle.
Vaan eipä se mennyt ihan niin. Ensinnäkin jouluvalo oli tuhannen solmussa ja sen selvittely sai minut jo lähtökohtaisesti hieman ärtyneeksi. Lastakaan ei lumileikit tällä kertaa kiinnostaneet. Kaksi lapiollista lunta sankoon taisi lopulta päätyä ja leikin hauskuus loppui siihen. Loppujen lopuksi sain johdon vielä kaksi kertaa täydellisesti solmuun. Lasta ei huvittanut lumileikit, joten samalla kun minä selvitin johtosotkua, lapsi vaati päästä syliini. Seuraavaksi jaloissani pyörivä neiti takertui johtoon ja tipahti vieläpä terassin reunalla keikuttuaan puskaan. Pyllähdys oli pehmeä ja kaiken sen epätoivoisen ähellyksen keskellä se nauratti. Loppujen lopuksi kiepsutin melkoisella raivolla johdon aitaan ja täytyy sanoa, että eihän se kauniilta näytä. Mutta jouluvalot on asennettu. Jippii!
Illalla mieltäni lämmitti, kun taapero taas katseli ihastellen ikkunasta ja totesi ”joulu .. valo” ja osoitti rumasti aidassa kiikkuvaa johtokasaa. Ei se ehkä mennyt lähellekään niin kuin Strömsössä, mutta ainakin asensimme ne yhdessä.