Kuopuksen synnytyskertomus

Kun takana oli lukemattomia supistusten takia valvottuja öitä, olin suunnattoman helpottunut kun vihdoin sain merkin siitä, että tänään saattaa tapahtua. Yö oli ollut melko vähäinen supistuksien suhteen, joten aamulla laahustin vessaan ajatellen että ”ei se tänäänKÄÄN synny”. Vessakäynnin yhteydessä huomasin kuitenkin verisen vuodon ja huikkasin miehelle, että josko tänään sittenkin tulisi lähtö. Vuoto jatkui aamun mittaan ja varmuudeksi varmistin oman sairaalakassin ja esikoisen mummolakassin sisällön olevan kunnossa. Yritin himmailla innostustani sillä tiesin, että toivoni synnytyksen käynnistymisestä voi olla turhaakin. Kuitenkin sisälläni kupli, sillä en voinut olla riemuitsematta siitä, että voi olla että tänään saan pienokaisen syliini. Pian alkoin tuntea tutun tuntuisia supistuksia. Siinä hetkessä tajusin, että nyt tuntuu kyllä tosi samanlaisilta kuin esikoisen synnytyssupistukset. Pidin kuitenkin vielä innostustani vakan alla, vaikka laitoin jo äidillenikin viestiä että on varmuudeksi valmiudessa ottamaan hoitolapsen haltuunsa. Söimme aamupalaa tavalliseen tapaan koko perheen voimin ja elimme muutenkin tavallista arkea dubloineen, pottailuineen ja pyykin pesuineen. Aina supistuksen tullessa jouduin hetkeksi keskeyttämään arkiset askareet ja keskittymään vastaanottaaan supistuksen hengittelemällä rauhalliesti. Näin edettiin tunteja ja aina vain pieni epäilys sisälläni nosti päätään. Mennäänkö tässä todellakin tänään synnyttämään?

Esikoisen päiväuniaika alkoi lähestyä ja päätimme mieheni kanssa, että veisimme hänet pitkästä aikaa vaunuihin nukkumaan. Pääsisimme siinä nimittäin kätevästi itse samalla lenkille ja edistämään mahdollisesti alkanutta synnytystä. Pyysin miestäni kiinnittämään TENS-laitteen selkääni, jotta laite pääsee heti synnytyksen alusta asti hyötykäyttöön. Esikoinen katseli kun kiinnittelimme laitetta ja samalla kerroimme hänelle mahdollisuudesta, että hän lähtee mummolaan yökyläilemään. Pääsin kotiovesta ulos ja käveli muutaman askeleen vaunuja työntäen kunnes tunsin ensimmäisen todella napakan supistuksen. Sanoin miehelleni, ettei minusta taida olla lenkille lähtijäksi vaan jään kotiin selviytymään supistuksista. Mieheni lähti viemään esikoista unille ja minä palasin sisään. Supistukset alkoivat tihentyä noin 7 min välisiksi ja minä soitin äidilleni. Juttelimme äidin kanssa puhelimessa ja tulimme siihen tulokseen, että olisi parasta käydä tarkistuttamassa yhä jatkuva verenvuoto sairaalassa. Supistuksetkin olivat säännöllisiä. Tosin minulla oli jo pitkään ollut säännöllisiäkin supistuksia aika ajoin, joten en vieläkään uskaltanut täysin luottaa siihen, että synnytys tosiaan olisi käynnissä. Sovimme äitini kanssa, että hän nappaa esikoisen lennosta vaunulenkiltä ja minä ja miehen suuntaamme kohti sairaalaa. Puhelun lopuksi äitini sanoi, että sinä aamuna isäni oli nähnyt aamulenkillä haikaran. Naurahdimme, että olisipa hauska yhteensattuma, jos poika todella syntyisi tänään. 

Laitoin miehenlleni viestin, että äitini tulee jatkamaan vaunuttelua ja hän saisi lähteä kyyditsemään meitä sairaalaan. Siivoilin hieman ja kannoin jo kassit ovelle. Varmistin, että kaikki tärkeimmät olivat mukana. Lukaisin vielä kerran synnytystoivelistan läpi. Toiveissa oli mahdollisimman luonnollinen synnytys, koska esikoisen kohdalla siitä oli hyvät kokemukset. Sitten sain päähänpiston joka yllätti minut kuin salama kirkkaalta taivaalta: haluan lakata varpaankynnet. En ole raskausaikana lakannut kynsiäni laisinkaan, mutta nyt tuli fiilis että jos ja kun tänään tulee lähtö niin haluan katsella synnytyssalissa ihanan kirkkaita kesävarpaankynsiäni. Valitsin siis pirteän, mekkooni sointuvan värin ja yritin parhaani mukaan saada siistiä jälkeä aikaiseksi valtavan mahani takaa kurkotellen. Miestäni päähänpisto huvitti ja niin kyllä minuakin. Nauroin myös siksi, että eipä nuo minun ihanat kesävarpaat kovin ihanilta näyttäneet kun huomasin mahtavat ballerinojen aiheuttamat rusketusrajat. Oli aivan pakko ottaa kuva ”ihanista” kesäjaloistani ja TENS-laitteesta, joka jälleen kerran oli minulle iso apu synnytyksessä:

Sairaalassa kohdunsuun todettiin olevan 4 cm auki ja supistusten väli oli edelleen se sama 7 min. Saimme perhehuoneen, jossa voisimme odotella synnytyksen etenemistä. Kätilö vähän meinasi, että voi vielä kestää pitkäänkin. Tämä sai minut taas epäileväiseksi. Laantuvatko supistukset taas pois ja palaamme kotiin? Mieheni tsemppasi, että kyllä se tästä lähtee vielä etenemään nopeammin. Yritin itsekin luoda uskoa siihen, että nyt mennään eikä meinata. 

Perhehuone oli aivan mahtava. TAYS:issa esikoisen synnyttäneenä en voi kun ihmetellä Seinjoen keskussairaalaan tiloja. Perhehuoneessa oli kaksi sänkyä, oma vessa ja suihku, pieni keittiö kahvinkeittimineen kaikkineen, keinutuoli, jumppapallo ym. Vähän eri meiningeissa siis oltiin kuin esikoisen avautumisvaiheessa TAYS:in synnytysvastaanoton käytävässä. Yritimme ottaa perhehuoneessa mahdollisimman rennosti. Keitimme kahvia ja söimme eväitä. Supistusten aikana painoin TENS-laitteen kovemmalle ja mieheni heilutteli minua samaan tapaan kuin esikoisen synnytyksessä. Minulle sopi tässäkin synnytyksessä tosi hyvin olla kyljellään, jolloin mieheni pystyi ottaa lantiosta minua kiinni ja heilutella supistuksen yli. Minä keskityin hengittämiseen ja itseni rentouttamiseen. Koitin taas kerran jumppapallolla olemista, mutta tässäkään synnytyksessä istuma-asento ei ollut minulle ollenkaan mieluinen. Paras asento oli kylkimakuu ja seisominen paikallaan seinään nojaten. Supistuksista selvittiin siis samalla tavoin kuin esikoisen synnytyksessä, mutta tässä synnytyksessä tuli mukaan uusi käänne: reisien kipu. Ensimmäisessä synnytyksessä supistukset tuntuivat selässä, mutta nyt tuntui kuin reiteni olisivat olleet tulessa. Naureskelin miehelleni, että tarvitsen toisen TENSin reisilleni. Mieheni sai siis toimia myös reisieni hierojana aina supistuksen aikana. Pikkuhiljaa supistusten väli alkoi tihentyä noin 2-3 minuuttiin ja hälytimme kätilön tarkistamaan tilannetta. Kätilö ei meinannut tarkistaa kohdunsuuni tilannetta. Hän ei ilmeisesti uskonut minun edenneen juurikaan. Minä olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että synnytys on edennyt jo paljon. Sain hänet tarkistamaan kohdunsuun ja se olikin jo 9 cm auki. Kätilön ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän totesi että ”lähden valmistelemaan salia”. Minä puolestani sanoin käyväni sillä välin vielä vessassa. Kätilö huikkasi vessaan kiireisen ja ehkä vähän huolestuneenkin kuuloisena: ”siellä vessassa ei saa sitten ponnistaa”. Kiltilsti ja kuuliaisesti huikkasin, että en ponnista.

Supistukset alkoivat käydä raskaiksi ja kätilön odottelu takaisin huoneeseen tuntui pieneltä ikuisuudelta. Vihdoin hän kuitenkin tuli ja kävelimme synnytyssaliin. Salissa sanoin, että voisin haluta ilokaasun valmiiksi sänkyni viereen, sillä esikoisen synnytyksessä siitä oli apua. Kätilö valmisteli ilokaasun ja minä käskin mieheni etsiä laukustani kamman. Ei, en halunnut alkaa kohentamaan ulkonäköäni kesken synnytyksen, vaan päätin testata kammalla akupisteiden painamista. Olin kuullut vinkin ja lukenut netistä siitä, että kamman puristettaminen kämmenen ja sormien taitekohdassa laukaisee endorfiinien tuotannon. Tämä yleinen kipupiste auttaa monenlaiseen kipuun ja itsekin koin saavani siitä pientä helpotusta.

Melkein heti synnytyssaliin saavuttuamme kätilö ehdotti minulle kalvojen puhkaisua. Esikoisen syntymä lähti liikkelle lapsivesien menolla ja siksi tämä kuopuksen synnytys olikin melko erilainen kokemus kun vedet eivät menneetkään. Olin koko ajan odottanut lapsivesien menoa ja autossakin istuin varoiksi pyyhkeen ja jäteäsäkin päällä. Kieltäydyin kuitenkin kalvojen puhkaisusta, sillä en sillä hetkellä kaivannut nopeutusta synnytyksen kulkuun. Toiveissa oli mahdollisimman vähä puuttuminen, enkä halunnut että synnytys lähtee etenemään liian räjähdysmäisesti. Pärjäsin kuitenkin hyvin supistusten kanssa, eikä olo ollut vielä liian tukala. Kätilö olisi myös halunnut laittaa pinnin vauvan päähän sydänäänien seuraamiseen ja olisi myös siksi halunnut puhkaista kalvot. Ehdotin kuitenkin, että eikö ääniä voisi seurata mahan päältä. Hän suostui, mutta ehdotti vielä uudestaan pinniä kun huomasi että äänet aina välillä katosivat mahan päältä mitattaessa. Mieheni ehdotti, että hän voi pitää laitteesta kiinni jos se meinaa kadottaa signaalin ja tämä kävi kätilölle. Sydänäänien seuraamisessa on vain se huono puoli, ettei TENS-laittetta voi käyttää. Se harmitti minua, sillä siitä oli minulle niin suuri apu. Jatkoimme siis eteenpäin kamman ja mieheni hieronnan voimin ja näillä mentiin aina ponnistusvaiheeseen asti.

Ponnistusvaihe olikin se raskas osuus tässä synnytyskessä. Esikoisen kohdalla tunsin suurta helpostusta, kun sain alkaa ponnistelemaan. Nyt oli toisin, sillä olin aivan totaalisen puhki ponnistusvaiheessa. Olin valvonut jo todella monta yötä supistusten takia ja olin fyysisesti aivan puhki. Ponnistusvaihe oli myös yli tuplasti pidempi kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Se kesti 40 min ja jämähtikin välillä totaalisesti. Olin ponnistuvaiheessa ensin siinä perinteisessä, paljon parjatussa puolimakaavassa asennossa. Se tuli todettua jo esikoisen synnytyskessä minulle parhaaksi asennoksi. Kätilö kuitenkin ehdotti, haluanko kokeilla kontiltaan ponnistamista ja päätin että mikäs siinä. Näin jälkikäteen ajateltuna asennon vaihtaminen oli virhe. Olin jo muutenkin aivan poikki ja kontillaan ponnistaessa jouduin käyttämään energiaa itseni tukemiseen. Siinä asennossa myös tuntui tukalemmalta ja vauvan pää kääntyi välillä virhetarjontaan. Tuskin se virhetarjonta oli asennon syytä, mutta minulle jäi vaan mieleen se epätoivo mitä siinä asennossa koin. Tuntui, ettei synnytys edistynyt ja ettei minulla olisi voimia enää yhteenkään ponnistukseen. Tässä kohtaa päätin kokeilla, josko ilokaasu auttaisi minua lepäämään paremmin supistusten välillä. Koitin kaasua muutamia kertoja, mutta tällä kertaa kaasusta ei ollut mitään apua ja päätin lopettaa sen käytön. Mieheni uskomattoman hyvä tsemppaus oli tässä kohtaa se, millä jaksoin eteenpäin. Palasin takaisin puolimakaavaan asentoon ja kohta tuntui taas, että nyt edetään. Kätilö ehdotti tässä vaiheesa uudessaan kalvojen puhkaisua ja annoin hänelle luvan. Olin niin väsynyt, että ajattelin että tähän loppuun voisi tehdä hyvää saada synnytykseen vähän vauhtia. Kuulin myös, kuinka paikalle saapunut toinen kätilö ehdotti oksitosiinitipan laittamista, että saadaan viimeisiin ponnistuksiin vähän voimaa. Luonnollisuuden nimissä meinasin jo sanoa, että ei tarvitse laittaa. Sitten ajattelin, että ehkäpä siitä nopeutuksesta todellakin on apua ja vältyn liialliselta väsymiseltä. En sitten sanonut mitään, vaan annoin heidän laittaa tipan käteen.

Vaikka ponnistuvaihe tuntui aivan uskomattoman rankalta ja pitkältä, kyllä siitä vaan selvittiin. Muistan yhä kätilön maailman helpottavimmat sanat ”voit lopettaa ponnistamisen”. Pian synnytyssalin täyttikin se sykäyttävä ensiparkaisu ja minä huokaisin helpotuksesta. Sain poikani rinnalleni ja olimme suunnattoman onnellisia. 

Summa summarum. Synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis ja se meni juuri niin kuin olin toivonutkin. Tilanne antoi myöten edetä omaa tahtia ja sain kuunnella kroppaani ja edetä sen rajojen mukaan. Tärkeintä minulle oli, että koin itse olevani koko ajan aktiivisessa roolissa ja tilanteen ”herra”. Synnytyksestä jäi lämmin muisto, vaikka kyllä siinä ponnistuksessa melkoisesti kaloreita kulutettiin sanon mä!

Niin ja kyllä se haikara vaan oli oikeassa!