Odotuksesta keskenmenon jälkeen

Yleensä raskaus jännittää. Edes vähäsen. Odotus keskenmenon jälkeen jännittää paljon enemmän kuin vähäsen. Näin ainakin minun kohdallani. Tätä kuopuksen odotusta ei voi kuuna päivänä verrata esikoisemme odotusaikaan. Tottahan minua jännitti monet asiat esikoistakin odottaessa, mutta paljon suurempi jännitys on ollut osana tätä nykyistä raskautta alusta asti. Ja onhan se ihan selvää, että keskenmeno jättää jäljen. Siitä pääsee kyllä yli, mutta sitä kantaa mukanaan lopun elämäänsä. Ajatukset ovat tänä päivänä toki hyvin erilaiset, kun silloin kun kirjoittelin keskenmenosta heti ikävän tapahtuman jälkeen. Nyt aika on pehmentänyt tunteiden kulmat, eikä asia tunnu enää kovin pahalta. Haluan ajatella, että tuollakin tapahtumalla oli tarkoituksensa ja että se kasvatti minua ihmisenä. Ja jotenkin tuo keskenmenon vielä erityisesti kirkasti minulle sitä faktaa, miten lapsi ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Jokainen päivä lapsen kanssa on lahja. 

Keskenmeno on tuonut sellaisen pienen tumman pilvenhattaran odotuksen ilon päälle. Sieltä se välillä aina heittelee sadepisaroita ja saa minun ajatukseni synkiksi. Etenkin alkuraskaus ennen 12 viikon kriittistä rajapyykkiä olivat minulle piinaavaa aikaa. Elin koko ajan tunteessa, että kohta tämänkin ihmisen alku otetaan minulta pois. Jokaisen vessassa käynnin yhteydessä pelkäsin, että huomaan alkavaa vuotoa. Se oli todella hermojaraastavaa, sillä olisin halunnut vain nauttia raskaudesta täysillä ja tarjota pienelle ihmisen alullekin stressittömän äidin. Vaan minkäs teet, kun mielessä kalvaa pelko. Pelko jota lääkäritkin minulle vakuuttivat turhaksi. Meidän keskenmenneellä ihmisenalulla oli kuitenkin nähty sykkivä sydän. Ja kuulemma sydämen sykkeen jälkeen keskenmeno on harvinainen. Vaan kävipä se silti.

Jännitin 12 viikon ultraa niin paljon, että oli aivan fyysisesti huono olo. Kun kävelin kohti sairaalaa, viime kerran huonot muistot ryöppysivät mieleeni. Henkeä ahdisti ja olisin halunnut vain kääntyä ovelta takaisin. Jännityksen jälkeinen helpotus sai minut ihan makaroniksi, kun ruudulla näkyi viuhtovat jalat ja kädet. Siitä hetkestä eteenpäin olin paljon luottavaisempi raskauden etenemiseen, vaikka kyllä se epäilyksen siemen aina välillä pääsee itämäänkin. Rakenneultrakin jännitti, joskaan ei yhtä paljon. Mutta taas hyvän ultrauskokemusen jälkeen mieleni oli aurinkoinen. Mustia pilvenhattaroita näkyy enää harvemmin, mutta aina välillä ne lipuvat pääni päällle kummittelemaan. Aina jos vauvan liikkeitä ei ole vielä aamulla kuulunut, mieleeni ehtii juolahtaa yksi jos toinenkin synkkä ajatus. 

Olen ajattelut, että on vain opittava elämään tämän erilaisen raskauden kanssa. Nautin suunnattomasti joka ikisestä potkusta ja kuperkeikasta jonka tunnen. Niinä hetkinä onni oikein kuplii. Kuitenkin tiedostan, että jokainen pieni ihmisenalku tarvitsee matkansa alkuun myös hitusen onnenkantamoista. Ja sattuuko tuo onnenkantamoinen aina omalle kohdalle. Sitä ei voi kukaan tietää. Mutta sen asian kanssa pitää oppia elämään. Aina se ei ole helppoa, mutta ainakin yritän kaikkeni etten murehtisi tulevaa liiaksi, vaan nauttisin täysillä tästä hetkestä.