Ajattelin vähän postailla ajatuksiani ja tuntemuksiani tästä kuopuksen odotuksesta, sillä en ole puhunut odotuksesta mitään asian julkistamisen jälkeen. Nyt mennä porskutellaan siis viikolla 28 ja hyvin on voitu tähän mennessä. Tosin täytyy myöntää, että kyllä tämä toisen lapsen odotus on ainakin meikäläisen kohdalla ollut vaivaisempaa kuin esikoista odotellessa. Hyvä kun esikoista odottaessa edes tiesin, mitä liitoskivut esimerkiksi ovat. Muistan silloin ihmetelleeni, miksi jotkut raskaana olevat kävelevät niin vaikean näköisesti. Nyt tiedän. Olen saanut kokea, miltä tuntuu, kun pienikin rehkiminen tai kävelylenkki saa paikat niin jumiin kuin olisi juossut maratonin. Nuo liitoskivut harmittavat etenkin sen takia, että tuntuu ettei niiden takia jaksa touhuta esikoisen kanssa samalla tavalla kuin ennen. Välillä sitä tuntee olonsa aika riittämättömäksi, kun paikat on niin jumissa että tekisi mieli vain köllöttää sohvalla. Liitoskipujen lisäksi vaivalistalleni voidaan lisätä esikoisen odotuksesta tutut pikkuvaivat kuten vessassa ramppaaminen, närästys ja yölliset suonenvedot. Viime yönä koin epätoivon hetkiä, kun tuntui että suonenveto ei ottanut millään loppuakseen. Se on kyllä ilkeä vaiva se. Miehenikin heräsi kiemurteluuni ja ritarillisesti hieroi jalkaani niin kauan että helpotti.

Ja vaikkakin nyt listasin heti alkuun kaikki mahdolliset vaivani, olen silti äärimmäisen onnellinen siitä, miten pienillä vaivoilla olen päässyt. Pikkuinen potkii päivä päivältä voimakkaammin ja tunnen suurta kiitollisuutta kun saan kantaa häntä mukanani. Tuossa alkukuusta oli meidän keskenmenneen pienen vauvanalun laskettuaika. Olin etukäteen miettinyt, miltähän se päivä mahtaa tuntua. Pysähdyin oikein miettimään asiaa illalla sohvan nurkkaan ja vaikkakin toki tunsin haikeutta, niin en voinut olla ajattelematta, miten onnekas olen kun saan asiaa käydä läpi uusi ihmisen alku matkassani. Haikeus ja onni kietoutuivat yhteen ja minulla oli luottavainen olo. Näin sen piti mennä. Niin haluan uskoa.

Täytyy vielä lisätä yksi huvittava ”raskausvaiva”, nimittäin pään lahoaminen. Olen yleensä tosi hyvä muistamaan asioita ja rakastan järjestelmällisyyttä. Raskaus on kuitenkin pistänyt pääni totaalisen pehmeäksi. Unohtelen jatkuvasti jotain ja miehenikin totesi että ”sullahan on ihan normaalin ihmisen muisti nyt kun säkin unohtelet asioita”. En tiedä pitäisikö tuo ottaa kohteliaisuutena vai loukkauksena. Olen muun muassa onnistunut unohtamaan kaksi (2!) ajanvarausta: oman neuvolakäyntini ja lapsen hammaslääkärin. Mutta uskokaa tai älkää, puhelimen 10 min ennen ajanvarausta muistuttavan äänimerkin ansiosta olen ehtinyt molempiin. Asumme aivan terveysaseman lähellä, mutta silti 10 min on todella lyhyt aika nousta suoraan sängystä lapsen kanssa ihmisten ilmoille. Hammaslääkäri hymyili lapsemme nähdessään ja totesi, että hampaat te olette ainakin aamulla pesseet. Mietin, että mistä hän sen tietää. Sitten näin että lapsemme suun ympärystä on ihan hammastahnassa. No mutta ehdittiin sentäs perille. Siinä ei paljon hammastahnat pitkin naamaa enää haitanneet. 

Omaa toimivaa päätä siis odotellessa ja onnellisesti mahaa silitellessä päätän tämän kirjoituksen. Kiitos ja moikka!