Haiseeko täällä paska?
Minkälaisia etelä-pohjalaiset ovat? Suorapuheisia ainakin. Sen on jo lapsemmekin oppinut viikon lakeuksia tallanneena. Nimittäin toissapäivänä kun astuimme ulko-ovesta aurinkoiseen kevätmaisemaan, tyttömme kysäisi reippaalla äänellä: ”Haiseeko täällä paska?” Ja kyllä, täällä on ihan OK kutsua sitä hajua sen oikealla nimellä. Kun keväisin maajussit levittävät sitä itteensä pitkin maita ja mantuja, olisi turhankin laimean kuuloista kutsua sitä jäätävää lemua ”kakaksi”. Kyllä se paskaa on ja paskaksi sitä on sanottu lapsesta asti. Vaan ei tämän postauksen tarkoituksena ole olla paskanjauhantaa alusta loppuun. Tarkoitukseni on hieman pohdiskella etelä-pohjalaisen luonteen erityispiirrettä: suorapuheisuutta.
Olen itse asunut ensimmäiset 19 vuotta elämästäni täällä tasaisissa peltomaisemissa ja olenkin saanut melko kattavan koulutuksen tämän suorapuheisen kansan kanssa kommunikointiin. Nyt viikon paluumuuttajan elämää eläneenä olen jo saanut useaan otteeseen huvittuneena todistaa suorapuheisuuden helmiä. Eräs mummeli haravoi muutama päivä sitten lehtiä naapuritalon pihapiirissä. Tyttömme huuteli tuttavalliseen tapaan naapurille ”mooooooi”, niin kauan että mummeli köpötteli luoksemme. Juttelimme tovin niitä näitä, kunnes mummeli katsahti vatsaani ja totesi ”makkaraako olet syönyt vai kuinka oot tommosen mahan saanut”. Sanoin, että kyllä tässä toista odotellaan ja että makkara ei oo maistunut. Etelä-pohjalainen huumori saattaa loukata, jos siihen ei ole tottunut. Se on usein melko sarkastista ja mustanpuhuvaa. Joskus Tampereella tuntui, että joutui selittelemään vitsejään, sillä sarkasmi otettiin liian usein todesta. Tai ehkä me pohjalaiset vain käytetään oikeasti sitä liikaa. Mene ja tiedä.
Se mitä eniten kaipasin Tampereella asuessa oli se rehti jutustelun perinne. Se että naapurin kanssa vaihdetaan muutakin juttua kuin ”moi” ja että syrjäisellä lenkkipolulla moikataan ohikulkijaa tai vähintäänkin otetaan katsekontakti ja vaihdetaan hymyt. Kun asuimme Kalevassa 7 vuotta naapureinani asuneista ihmisistä läheskään kaikki eivät edes moikanneet meikäläistä. Kun tulin erästäkin naapurin naista vastaan ahtaissa rappusissa, hän käänsi katseensa alas eikä reagoinut mitenkään tervehdyksiini. Se tuntui todella oudolta. Enkä toki halua yleistää, etteikö kaupngissakin ole tervehtiviä naapureita. Niitä tuntuu vain olevan paljon enemmän täällä Pohjanmaalla. Monesti sitä voi piristää jonkun yksinäisen päivää pienellä postilaatikkokeskustelulla ja se jos joku on hyvä syy nostaa katse kanssaihmisiin ja ottaa kontaktia. Sydämeni pakahtuu, kun meidän pikkuneiti huutelee kovaan ääneen tutuille ja tuntemattomille ”moikka moita”. Likka on oppinut tavoille.
Tampereella useammassakin työhaastattelussa minulle on sanottu, että he arvostavat pohjalaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta. Pohjalaisuutta arvostetaan, koska koetaan, että pohjalainen sanoo suoraan jos joku mättää ja jos jotain ei osaa. Vaan onpa tästä suorasukaisuudesta joskus haittaakin. Se nimittäin ymmärretään myös väärin. Ystäväni kerran sanoi, että olenko huomannut, miten pohjanmaalla aina sanotaan että ”käsketäänkö meille joku kylään”. Kun puhutaan ystävien tai sukulaisten kutsumisesta kahville, siitä toden totta puhutaan käskemisenä. En ollut koskaan edes ajatellut, että se on kyllä melko outo sanamuoto. Eikö ystäviä kutsuta tai pyydetä kylään eikä ”veitsellä uhaten” ( 😀 ) käsketä. Mutta tuotakaan sanamuotoa en pohjalaisena ollut koskaan aikaisemmin paheksunut, vaan olen pitänyt sitä ihan normaalina fraasina. Pohjalaiseen kulttuuriin kuuluu myös ylipäänsä melko ahkera imperatiivien käyttö. Aika usein sitä kuulee seuraavanlaisia ohjeenantoja: ”ota maito kaapista” tai ”laita kahvikeitin päälle”. Näin 9 vuotta Tampereella asumisen jälkeen nuo pyynnöt kuulostavat kyllä kieltämättä hieman karuilta ilman konditionaalimuodon tuomaa pehmennystä. Kuitenkin sielultani pohjalaisena tiedän, että niiden ei todellakaan ole tarkoitus olla pomottavia tai muutenkaan töykeitä. Kuitenkin opin olemaan varuillani muualla asuessani puheeni sävystä ja siitä, että muistin todellakin sanoa ”antaisitko” ja ”laittaisitko”.
Nyt kun viikko Pohjanmaalla on vierähtänyt, minun täytyy todeta, että tätä suorapuheisuutta oli ikävä. Kohta sitä varmaan puhutaan jo ”pohojammaata” kaikille tutuille ja tuntemattomille sarkastisen huumorin siivittämänä. Kävin äsken nauttimassa lintujen sirkutuksesta takapihan terasilla lehtiä lukien. Pupujussikin lekotteli auringossa ja orava hyppeli puissa. Ja paska haisi. Totta kai.