Haiseeko täällä paska?

Minkälaisia etelä-pohjalaiset ovat? Suorapuheisia ainakin. Sen on jo lapsemmekin oppinut viikon lakeuksia tallanneena. Nimittäin toissapäivänä kun astuimme ulko-ovesta aurinkoiseen kevätmaisemaan, tyttömme kysäisi reippaalla äänellä: ”Haiseeko täällä paska?” Ja kyllä, täällä on ihan OK kutsua sitä hajua sen oikealla nimellä. Kun keväisin maajussit levittävät sitä itteensä pitkin maita ja mantuja, olisi turhankin laimean kuuloista kutsua sitä jäätävää lemua ”kakaksi”. Kyllä se paskaa on ja paskaksi sitä on sanottu lapsesta asti. Vaan ei tämän postauksen tarkoituksena ole olla paskanjauhantaa alusta loppuun. Tarkoitukseni on hieman pohdiskella etelä-pohjalaisen luonteen erityispiirrettä: suorapuheisuutta.

Olen itse asunut ensimmäiset 19 vuotta elämästäni täällä tasaisissa peltomaisemissa ja olenkin saanut melko kattavan koulutuksen tämän suorapuheisen kansan kanssa kommunikointiin. Nyt viikon paluumuuttajan elämää eläneenä olen jo saanut useaan otteeseen huvittuneena todistaa suorapuheisuuden helmiä. Eräs mummeli haravoi muutama päivä sitten lehtiä naapuritalon pihapiirissä. Tyttömme huuteli tuttavalliseen tapaan naapurille ”mooooooi”, niin kauan että mummeli köpötteli luoksemme. Juttelimme tovin niitä näitä, kunnes mummeli katsahti vatsaani ja totesi ”makkaraako olet syönyt vai kuinka oot tommosen mahan saanut”. Sanoin, että kyllä tässä toista odotellaan ja että makkara ei oo maistunut. Etelä-pohjalainen huumori saattaa loukata, jos siihen ei ole tottunut. Se on usein melko sarkastista ja mustanpuhuvaa. Joskus Tampereella tuntui, että joutui selittelemään vitsejään, sillä sarkasmi otettiin liian usein todesta. Tai ehkä me pohjalaiset vain käytetään oikeasti sitä liikaa. Mene ja tiedä. 

Se mitä eniten kaipasin Tampereella asuessa oli se rehti jutustelun perinne. Se että naapurin kanssa vaihdetaan muutakin juttua kuin ”moi” ja että syrjäisellä lenkkipolulla moikataan ohikulkijaa tai vähintäänkin otetaan katsekontakti ja vaihdetaan hymyt. Kun asuimme Kalevassa 7 vuotta naapureinani asuneista ihmisistä läheskään kaikki eivät edes moikanneet meikäläistä. Kun tulin erästäkin naapurin naista vastaan ahtaissa rappusissa, hän käänsi katseensa alas eikä reagoinut mitenkään tervehdyksiini. Se tuntui todella oudolta. Enkä toki halua yleistää, etteikö kaupngissakin ole tervehtiviä naapureita. Niitä tuntuu vain olevan paljon enemmän täällä Pohjanmaalla. Monesti sitä voi piristää jonkun yksinäisen päivää pienellä postilaatikkokeskustelulla ja se jos joku on hyvä syy nostaa katse kanssaihmisiin ja ottaa kontaktia. Sydämeni pakahtuu, kun meidän pikkuneiti huutelee kovaan ääneen tutuille ja tuntemattomille ”moikka moita”. Likka on oppinut tavoille.

Tampereella useammassakin työhaastattelussa minulle on sanottu, että he arvostavat pohjalaista rehellisyyttä ja suorasukaisuutta. Pohjalaisuutta arvostetaan, koska koetaan, että pohjalainen sanoo suoraan jos joku mättää ja jos jotain ei osaa. Vaan onpa tästä suorasukaisuudesta joskus haittaakin. Se nimittäin ymmärretään myös väärin. Ystäväni kerran sanoi, että olenko huomannut, miten pohjanmaalla aina sanotaan että ”käsketäänkö meille joku kylään”. Kun puhutaan ystävien tai sukulaisten kutsumisesta kahville, siitä toden totta puhutaan käskemisenä. En ollut koskaan edes ajatellut, että se on kyllä melko outo sanamuoto. Eikö ystäviä kutsuta tai pyydetä kylään eikä ”veitsellä uhaten” ( 😀 ) käsketä. Mutta tuotakaan sanamuotoa en pohjalaisena ollut koskaan aikaisemmin paheksunut, vaan olen pitänyt sitä ihan normaalina fraasina. Pohjalaiseen kulttuuriin kuuluu myös ylipäänsä melko ahkera imperatiivien käyttö. Aika usein sitä kuulee seuraavanlaisia ohjeenantoja: ”ota maito kaapista” tai ”laita kahvikeitin päälle”. Näin 9 vuotta Tampereella asumisen jälkeen nuo pyynnöt kuulostavat kyllä kieltämättä hieman karuilta ilman konditionaalimuodon tuomaa pehmennystä. Kuitenkin sielultani pohjalaisena tiedän, että niiden ei todellakaan ole tarkoitus olla pomottavia tai muutenkaan töykeitä. Kuitenkin opin olemaan varuillani muualla asuessani puheeni sävystä ja siitä, että muistin todellakin sanoa ”antaisitko” ja ”laittaisitko”. 

Nyt kun viikko Pohjanmaalla on vierähtänyt, minun täytyy todeta, että tätä suorapuheisuutta oli ikävä. Kohta sitä varmaan puhutaan jo ”pohojammaata” kaikille tutuille ja tuntemattomille sarkastisen huumorin siivittämänä. Kävin äsken nauttimassa lintujen sirkutuksesta takapihan terasilla lehtiä lukien. Pupujussikin lekotteli auringossa ja orava hyppeli puissa. Ja paska haisi. Totta kai.

 

kulttuuri suosittelen syvallista ajattelin-tanaan

Tukiverkon perässä kaupungista maalle

Muutto Tampereelta pienehköön etelä-pohjalaiseen kuntaan on iso muutos pienelle perheelle. Se päätös me kuitenkin tehtiin, kun vaakakupissa olivat vastakkain ison kaupungin kattavan palvelut ja isovanhempien ja muiden läheisten tuki. Muistan vielä elävästi sen, kun 9 vuotta sitten pakkasimme muuttoauton ja suuntasimme kohti opiskelukaupunkiamme Tamperetta. Muutimme ensimmäiseen yhteiseen vuokrakotiin Kalevaan ja elimme villiä ja vapaata opiskeluelämää. Ajattelimme, että mehän emme Pohjanmaalle enää palaa, sillä rakastimme niin uutta elämäämme opiskelijoina Tampereella. Ja olihan se aivan mahtavaa aikaa; kaikki ne yliopiston pippalot ja ison kaupungin tarjoamat palvelut tuntuivat luksukselta pieneltä paikkakunnalta muuttaneelle nuorelleparile.

Sitä huoletonta opiskelijaelämää vietimme seitsemisen vuotta, jonka jälkeen tulivatkin sitten työkuviot ja esikoisen syntymä. Siirryimme asumaan ensimmäiseen omistusasuntoomme, Itä-Tampereen suojiin, kauemmaksi keskuststa. Siellä metsän laidalla asuessa aloin huomata, että lapsiperhearjen ympyrät ovat loppujen lopuksi aika pienet, emmekä enää juuri koskaan eksyneet Tampereen keskustaan pyörimään. Me kävimme lähikaupassamme, lähisalillamme, lähileikkipuistossamme ja lähikerhoissamme. Yhtäkkiä asuimme Tampereella, mutta kun tarkemmin mietti, tuntui kuin olisimmekin asuneet jossain pienemmällä paikkakunnalla. Emme enää samalla tavoin käyttäneet suuren kaupungin palveluja, vaan palvelut joita käytimme olivat sellaisia, joita löytyy pienemmiltäkin paikakunnilta. Vähitellen mielessämme alkoi itää ajatus siitä, minkälaista olisi muuttaa takaisin synnyinseuduille Pohjanmaalle. Moneen kertaan hylkäsimme koko ajatuksen, sillä eihän meidän pienet kotipaikkakunnat olleet juuri mitään verrattuna Tampereen kattaviin palveluihin. Kaikki ne ihanat ruokapaikat ja kahvilat, teatterit ja pubit jäisivät meidän ulottumattomiin. 

Kummasti se ajatus muutosta takaisin ”maalle” hiipi aina uudelleen ja uudelleen mieleen etenkin sillloin, kun tajusimme miten raskasta pikkulapsiarki välillä onkaan ilman tukiverkkoa. Äitiyisneuvolassa minulta kysyttiin, millainen tukiverkko meillä on nyt kun toinen lapsi on syntymässä perheeseen. Havahduin itsekin ajattelemaan, että vaikka olemmekin pärjänneet hyvin ilman lähellä olevaa tukiverkkoa, niin miten tilanne muuttuu kun kolmesta tulee neljä. Ensimmäistä kertaa koin aidosti huolta meidän jaksamisesta. Aloimme miettimään, miltä se oikeastaan tuntuisi kun voisi viedä lapsen joskus ex tempore hoitoon isovanhemmille. Voisimme vaikka käydä kaksin lenkillä tai kaupassa. Voisimme jopa joskus vain olla kotona kahden ja ladata akkuja. Jos olisimme kipeitä, läheiset voisivat auttaa ottamalla lapsen hetkeksi hoitoon ja saisimme oikeasti nukkua kuumetta pois. Ajatus tuntui oudolta, mutta niin houkuttelevalta. Myöskin mieltäni lämmitti ajatus siitä, että perhe olisi lähellä minua ja me kaikki saisimme enemmän laatuaikaa yhdessä. Lapsemme oppisi tuntemaan isovanhempansa ja muut sukulaisensa paremmin ja läheiset saisivat seurata pienen kasvua aitiopaikalta. Tokihan näimme perhettämme noin kerran kuussa tai parissa, mutta se on aivan eri asia kuin se että asuu lähellä. 

Samalla kun perheen tuki ja turva houkutti, oli haikeaa ajatella jättää Tampere taakseen niin monien vuosien jälkeen. Tampereesta oli tullut meille koti. Sinne me yhteisen kodimme aikoinamme loimme. Siellä meidän esikoinen syntyi. Siellä on paljon meidän kavereita. Sinne olimme alkaneet juuriamme kasvattaa. Kuitenkin perhe veti meitä puoleensa kuin magneetti. Aloimme selvittää työasioiden sujumista mahdollisen muuton jälkeen ja palaset vain loksahtelivat paikoilleen. Myimme ensimmäisen oman kotimme, etsimme väliaikaisen vuokra-asunnon Pohjanmaalta, ostimme tontin ja solmimme sopimuksen talopakettifirman kanssa. Yhtäkkiä olimmekin kovaa vauhtia muuttamassa kohti lakeuksia. Vaikka mielessä pyöri yhä ajatus siitä, että mitä kaikkea jätämme taakse, alkoi muutto tuntua päivä päivältä oikeammalta ratkaisulta. Ajattelimme, että tosiystävät kyllä säilyvät, vaikka välimatka olisi pidempikin. Tuudittautuimme ajatukseen, että ainahan me voidaan mennä Tampereelle nauttimaan ison kaupungin palveluista. Käytimme niitä palveluja niin harvoin, että samalla vaivalla ja yhtä usein ajelemme Pohjanmaalta niistä nauttiaan. 

Tulen kantamaan aina sydämessäni pientä palaa Tampereesta. Niin rakas kaupunki se minulle on. Kuitenkin voin täysin sydämin sanoa, että muutto tänne Etelä-Pohjanmaalle oli oikea ratkaisu. Olemme nyt viikon olleet täällä ja on tuntunut sanoinkuvaamattoman hyvältä olla lähellä tukiverkkoja. Olemme jo nyt viettäneet enemmän kahdenkeskeistä aikaa kuin koko esikoisemme elinaikana. Kun saa välillä olla vaan pariskuntana, niin siitä saa ihan hirveästi enemmän puhtia lapsen kanssa touhuamiseen. Vaikka emme todellakaan olleet Tampereella onnettomia, huomaamme silti olevamme iloisempia kuin koskaan. Koko perheellä tuntuu olevan hymy korvissa. Ja ettei liika ikävä Tampereelle yllätätisi, olen menossa viikonloppuna kaveria katsomaan ja nauttimaan niistä kuuluisista palveluista. Mutta voin olla varma, että iloisin mielin palaan Tampereen sydämestä junalla puksuttaen tänne lakeuksien syleilyyn. Näin meillä on kaikki hyvin.

suhteet ystavat-ja-perhe vanhemmuus