Varauduin esikoisemme syntymään huolella ja tavoitteena olikin selvitä ilman puudutteita, mikäli se olisi suinkin mahdollista. Olen ikuisesti kiitollinen ystävälleni, joka sanoi että synnytykseen voi ja kannattaa valmistautua etukäteen. Häneltä sain kirjallisuutta, joiden kautta minuun oikeastaan syttyi halu selvitä synnytyksestä mahdollisimman luonnollisilla kivunlievityskeinoilla. Kaksi merkittävintä kirjaa minulle olivat Minna Haatajan (2011) Hyvä syntymä – Kirja odottavalle äidille ja Malla Rautaparran (2010) Raskaus, synnytys, äitiys – äidiksi omaa kehoa kuunnellen. Minua kiinnostivat eritoten erilaiset synnytysasennot ja niiden tuomat edut sekä hengitystekniikat ja mielikuvaharjoitukset. Haatajan (2011) kirjasta etenkin uskoa siihen, että minä selviän synnytyksestä luottamalla itseeni synnyttäjänä. Kirja valmisti minua henkisesti synnytystä varten, kun taas Rautaparran (2010) kirja antoi minulle paljon käytännön vinkkejä. Haatajan (2011) kirja antoi minulle mielikuvan, että synnytys on luonnollinen asia ja äiti on keskeisenä toimijana synnytyksen keskiössä. Synnytyksestä tulee helposti sellainen kuva, että lääkärit vain hyörivät äidin ympärillä ja kertovat äidille, mitä hänen tulee tehdä. Kirjan luettuani minulle tuli kuitenkin olo, että äiti voi hallita tilannetta ja sairaalahenkilökunta on valmiina auttamaan, jos apua tarvitaan.

Erityisesti Haatajan (2011) kirjasta bongattu lause painui mieleeni ja sai minut haluamaan mahdollisimman luonnollista synnytystä ”Onko synnyttämisestä nykyisellään tehty niin vaikeaa, ettei enää uskalleta luottaa kehon kykyyn hoitaa pienokainen turvallisesti perille saakka, äidin käsivarsille, jatkamaan työtä, jonka hänen kehonsa on viimeiset kuukaudet tehnyt?” Tämä lause kiteyttää mielestäni upeasti kirjan välittämän pääajatuksen, joka minullekin oli äärimmäisen tärkeä voimavara synnytyksessä: nainen on aktiivisessa roolissa synnytyksessä ja hän voi vaikuttaa synnytyksen kulkuun kuuntelemalla kehon lähettämiä viestejä. Minulle jäi kirjasta sellainen kuva, että synnytys on luonnollinen asia, eikä sen kulkuun tarvitse parhaimmillaan puuttua lainkaan. Kirja muutti käsitystäni synnyttämisestä, sillä sen avulla sain rohkeutta pärjätä ilman puudutteita. Synnytyksestä jäi minulle ihana ja kaunis muisto. Sain itse olla aktiivisessa roolissa ja koin koko ajan olevani ajan tasalla siitä, mitä kropassani tapahtuu. Koin, että sain antaa oman kehoni toimia niin kuin sen on tarkoitettu.

Koko homma lähti liikkelle siitä, kun kello 7 aamulla kävin vessassa ja palasin takaisin sänkyyn nukkuakseni vielä. Edeltävällä viikolla minulla oli ollut aika ajoin supistuksia, mutta ne olivat aina ehtineet laantua ennen kuin tulivat lähellekään säännöllisiksi. Nyt puolestaan oloni oli mitä mainioin, eikä supistuksista ollut tietoakaan. Ajattelin, että tänään ei todellakaan ole the päivä. Ehdin juuri kellahtaa sängylle, kun tunsin oudon napsahduksen kohdun tienoilla ja tunsin, miten vedet rysähtivät voimalla pois. Pomppasin pystyyn ja katsoin silmät ymmyrkäisinä lainehtivaa lattiaa. Mieheni oli juuri sulkemassa ulko-ovea töihin lähteäkseen, mutta ehdin huutaa hänelle, että tuo äkkiä moppi. Siinä sitten siivoiltiin jälkiä ja yhdessä ihmeteltiin, että näinkö varoittamatta se sitten voikin alkaa. Supistuksia ei vielä ollut, mutta varmistin sairaalasta, kuinka vesien menon jälkeen menetellään. Neuvoivat tulemaan viimesitään 12 h päästä sairaalaan tulehdusriskin takia ja varoittelivat myös, että vettä voi tulla tosi runsaasti. En todellakaan tajunnut miten runsaasti hän tarkoitti. Minä reippaana tyttönä varauduin vuoraamalla pikkarit terveyssiteillä, mutta eihän ne onnettomat auttaneet yhtään mitään. Loppujen lopuksi kuljin kotona pyyhe jalkojen välissä, jotta en olisi kastellut joka paikkaa. Supistuksia alkoi pikkuhiljaa tulla, mutta ne eivät olleet voimakkaita. Päätin toimia kuten olin perehtymiskirjallisuudestani oppinut eli pyrin touhailemaan kaikkea minulle luontaista ja olemaan turhaan stressaamatta. Viikkasin narulla olevat pyykit ja mieheni teki meille aamupalaa. Järjestelin tavaroita ja laitoin tiskejä, sillä tässä kohtaa minulle tuli ajatus, etten halua palata sairaalasta sotkuiseen kotiin. Lounasajan lähestyessä söimme lämpöisiä leipiä ja mieheni alkoi tiedustella, josko olisi jo hyvä aika siirtyä sairaalaan. Viikkoa ennen synnytystä kohdunsuuni oli todettu olevan jo 3 cm auki ja lääkäri oli neuvonut, ettei turhan kauaa kannata odotella kotona. Minua kuitenkin mietitytti, kehtaako sairaalaan mennä kun en vielä ollut mitenkään kauhean kipeä. Supistuksia oli, mutta ne tulivat vain noin 10 minuutin välein ja pidempiäkin taukoja oli. Mieheni sai minut kuitenkin suostuteltua lähtemään sanomalla, ettei hän mielellään toimisi kätilönä kuten hänen jollekin työkaverille oli käynyt. Siirryimme siis sairaalaan.

Sairaalan parkki oli täynnä, joten mieheni vei minut synnärin ovelle ja lähti odottamaan vapautuvaa parkkipaikkaa. Minä marssin määrätietoisesti ilmoittautumistiskille, jossa vanhempi rouva katsoi minua hölmistyneenä ja kysyi: ”Mitäs teidän asia koskee?”. Sanoin määrätietoisesti, että synnyttämään ajattelin tulla. Sain vastaanottovirkailijalta vieläkin vieläkin hölmistyneemmän katseen ja sanat ”Voi kuule, ei noin hyvävointisen näköisenä tulla synnyttämään.” Aloin itsekin vähän epäillä, että voiko asia todellakin olla näin. Matkalla sairaalaan minulle nimittäin oli tullut vahvasti se fiilis, että nyt mennään eikä meinata. Pääsin kuitenkin vastaanotosta eteenpäin, kunnes taas kätilöt ottivat minut vastaan sanoen ”voi kuule luultavasti me sut joudutaan passittamaan kotiin, mutta tuu nyt käyrille ku on niin hiljaista”. Siinä sitten minut laitettiin käyrille ja siinä samassa supistukset lähtivät oikein kunnolla yltymään. Katsoin kelloani ja totesin, että kappas, nyt niitä tulee tarkasti 2 min välein. Kätilö tuli tarkistamaan tilanteen ja muistan ikuisesti, miten hänen silmänsä oikein pyöristyivät kun hän katsoi mittareita ja tokaisi ”Sullahan tulee supistuksia ihan kunnolla … [pitkä hiljaisuus] … Synnytys on käynnistynyt.” Kohdunsuun todettiin olevan 4 cm auki ja minulta tiedusteltiin, haluanko peräruiskeen. Siinä kohtaa meikäläinen jäätyi täysin. Haluanko? Mistäs ihmeestä minä sen tiedän. Jostain minulle vieläkin tuntemattomasta syystä suuni kuitenkin muodosti kirjaimet J, O ja O ja siinä sitä sitte mentiin. Ruiskeen laittamisen jälkeen kysyin, millonkas sinne vessaan sit pitää lähteä. Minulle sanottiin, että ”kyllä sä ehdit vessaan jos heti lähdet, nyt kengät heti jalkaan”. Ja nyt jälkikäteen en ole enää ollenkaan varma, vastaisinko myöntävästi tuohon kysymykseen. Sen verran piinallinen vartti oli kököttää pöntöllä niiden koko ajan voimistuvien supistusten kanssa. Vessanpöntöllä istuessa ei pystynyt ottamaan mitenkään mukavaa asentoa taikka ylipäänsä liikkumaan. Noh, sanotaan nyt vaikka näin että tulipahan sekin testattua.

Avautumisvaiheessa käyrien mittaamisen ja suolen tyhjennyksen jälkeen laitoimme ensi töiksemme musiikin soimaan tabletilta. Emme olleet koonneet mitään ”synnytysmusalistaa”, sillä koin hankalaksi valita, minkälaista musiikkia siinä tilanteessa haluaisin kuunnella. Mieheni pisti meidän ysärisoittolistan soimaan ja se sopi tilanteeseen oudon hyvin. Olin ehkä ajatellut jotain syvällisempää ja rauhallisempaa musiikkia, mutta Aquan Barbie girl ja muut ylipirteät rallatukset toimivat kuin junan vessa. Olin etukäteen ajatellut, että haluan ehdottomasti synnyttää jakkaralla, sillä olin lukenut niin paljon hyvää pystyasennosta synnyttämisestä. Painovoiman hyödyntäminen ja vauvan optimaalisen etenemisen turvaaminen synnytyskanavassa saivat minut vakuuttuneiksi jakkarasynnytyksen plussista. Päätin jo avautumisvaiheessa testata jumppapalloa, mutta oloni oli täysin sietämätön pallon päällä. Tajusin, että ei taida olla minusta jakkarasynnyttäjäksi, kun istuva asento on minulle niin tuskallinen. Minulle kaikkein paras asento olikin paljon parjattu makuuasento. Makasin kyljelläni sängyllä ja mieheni heilutteli minua lantiosta aina supistuksen tullessa. Minulla oli käytössä myös TENS-laite. Laite ähettää kehoosi sähköimpulsseja selkään laitettujen elektrodilappujen kautta. Nämä impulssit häiritsevät aivoon meneviä kipusignaaleja ja auttavat lisäämään kehon omia kipua lievittäviä kemikaaleja. Minulle suurin apu tuntui ennen kaikkea tulevan siitä, että koin saavani laitteen kautta kontrollin tilanteeseen. Tiesin, että kun supistus tulee, painan nappia. Tuntui, että sai itse hallinnoida tilannetta ja kuunnella kroppaani. Huomaamattani kehitin myös toisenlaisen rituaalin, jonka avulla joka kerta otin vastaan uuden supistuksen. Minulle tuli supistuksen aikana olo, että haluan pitää jostain kiinni. Hetken mielijohteesta tartuin mieheni farkkujen vyönlenkkiin ja jatkoin siihen tarttumista jokaisen supistuksen alkaessa. Näin jälkikäteen ajateltuna se kuulostaa hölmöltä, mutta synnytyksessä se toi minulle suunnattoman paljon turvaa. Pidin kiinni minun tärkeimmäistä ihmisestä ja hänen kanssaan yhdessä selvisimme jokaisesta saapuvasta supistuksesta. Synnytyskirjallisuudesta olenkin oppinut, että on todella tärkeää luoda omanlainen rituaali, jonka mukaan toimii aina kun supistus tulee. Siitä tulee turvallinen, kontrolloitu olo.

Avautumisvaihe kesti suunnilleen iltapäivään, jonka jälkeen sain luvan siirtyä synnytyssaliin. Muistan, miten olin täysin omassa kuplassani monta tuntia. Olin vain keskittitynyt ottamaan vastaan supistuksia vastaan ja toimin vaistomaisesti saman rituaalin mukaan. Tunsin kipua, mutta jotenkin sen kanssa pystyi jaksamaan. Keskityin vain hengitykseen ja ajatttelin, että jokainen supistus tuo lapsen syntymän lähemmäs ja lähemmäs. Juurikin hengitykseen keskittyminen ja mielikuvan luominen koko ajan lähestyvästä syntymästä helpottivat minua. Olin niin omissa maailmoissani, ikään kuin omassa suojaisassa kuplassa. Myöhemmin doulakurssilla olen oppinut, että tällä tilalla on myös nimi: synnytysregressio. Muistan olleeni ihan hämillään, kun kätilö tuli noutamaan minua saliin. Kysyin ihmeissäni, että miten minä sinne saliin menen. Hän vastasi että kävellen ja olin jotenkin ihan pöllämystynyt, että eikö minua kärrätäkään jollain rullilla varustettulla menopelillä kohti salia. Kun kävin doulakurssin, meille puhuttiin siitä, miten synnyttäjälle pitäisi antaa rauhaa, jotta hän saisi aivan rauhassa olla omassa kuplassaan, regressiossa. Nyt jälkikäteen olen tajunnut, että olin  varmaan niin ihmeissäni ja hämilläni juurikin siksi, että keskittynyt tilani hävisi, kun täytyi siirtyä paikasta toiseen. Saliin kuitenkin siirryttiin ja siellä kysyttiin, haluanko kokeilla ilokaasua. Olin jo etukäteen miettinyt, että luonnollisten kivunlievitysmetodeiden lisäksi ilokaasu olisi sellainen, jota olisin valmis kokeilemaan, sillä ilokaasu on kipulääkkeistä se jolla on kaikkein vähiten haittavaikutuksia. Ilokaasu, toisin kuin muut lääkkeet, ei vaikuta kehon omaan luonnolliseen hormonitoimintaan lamaannuttavasti. Haittapuoliin kuuluukin lähinnä äidin huonovointisuus, mutta minulle ilokaasu ei aiheuttanut lainkaan huonoa oloa. Kätilöllä oli minun synnytystoivelista ja uskonkin, että siksi hän ei edes tarjonnut meille puudutteita saliin mentäessä. Olinhan selvästi kirjoittanut, että pyrin synnyttämään ilman niitä, mikäli vain mahdollista.

Olin salissa noin tunnin verran. Kylkimakuulla keskityin hengittämiseen ja otin ilokaasua ja sillä lailla synnytys eteni tosi hienosti. Kätilö oli käskenyt painaa nappia sitten kun alkaa tuntua että ponnistuttaa. Teimme työtä käskettyä ja kätilö tuli tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Kohdunsuu oli 9 cm auki ja hän käski odotella vielä sen 1 cm ja poistui huoneesta. Minulle tuli pieni epäuskoinen olo, että osaanko minä nyt varmasti pidättää. Mieheni sanoi, että varmasti osaat ja taas mentiin jonku matkaa, kunnes kutsuimme kätilön uudelleen huoneeseen kun ponnistamisen tarve vain kasvoi. Sain kätilöltä siunauksen aloittaa ponnistusvaiheen. Vaihe kesti kaiken kaikkiaan 18 minuuttia ja muistan, että ainoastaan 3 viimeisen ponnistuksen aikana minusta tuntui, että nyt loppuvat voimat. Meidän vauva tuli tosi hyvässä tarjonnassa ja liukui mutkattomasti alas synnytyskanavaa. En juurikaan edes muista, että tämä vaihe olisi ollut mitenkään erityisen kivulias. Avautumisvaiheen supistukset olivat kovempia. Toi voi olla, että luonto on tehnyt tehtävänsä ja seuraavassa synnytyksessä se minulle taas kirkastuu että sattuihan se. Nyt kuitenkin tuntui niin ihanalta, että tiesi vauvan syntymän olevan aivan lähellä. Kun sanoin kätilölle, että nyt tuntuu etten jaksa, hän kehotti minua koittamaan vauvan tukkaa. Hän ilmeisesti halusi konkretisoida, miten lähellä syntymä on. Mieheni nauraa vieläkin välillä sille, että olin kuulemma tosi yllättyneen näköinen kätilön ehdotukseen ja kysyin epäuskoisesti ”voinko?”. Ja minähän koitin ja siellä se tukka tuntui. Siitä ei sitten mennyt kuin kolme ponnistusta ja meidän kaunis tyttö oli maailmassa ja nostettiin rinnalleni. Se hetki on varmasti jokaiselle perheelle ikimuistoinen. Muistan, miten olin yhtä aikaa hämmästynyt, onnellinen ja helpottunut. Meidän oma ihana lapsi oli syntynyt.
Istukka syntyi tosi helposti eikä tuottanut minulle kipua. Tai ehkä olin vaan niin onnesta sekaisin vauvan syntymästä, etten tajunnut tuntea kipua. Repeämiä ei tullut, vain pientä nirhaumaa. Se että kaikki meni näin hyvin on varmasti monen sattuman summa. Uskon, että valmistautumisellani oli suuri merkitys synnytyksen sujumisessa, mutta tiedostan että minulla oli myös ripaus onnea matkassani. Synnytys käynnistyi aamulla, joten olin saanut unta alle ja muutenkin synnytys oli nopea. Ymmärrän kyllä, että puudutteet tulevat tarpeeseen mikäli synnytys pitkittyy ja äidin voimat heikkenevät levon tarpeen vuoksi. Lisäksi tyttömme tarjonta oli hyvä ja tämä varmasti vaikutti paljon siihen, ettei repeytymisiä tullut. Osaltaan sekin varmasti vaikutti, etten ottanut puudutteita ja tunsin täten koko ajan lapsen etenemisen kanavasa. Myös omat hormonini saivat rauhassa edistää synnytystä omaan tahtiin, kun puudutteita ei käytetty. Minulla oli myös mukanani maailman paras tukihenkilö, oma mieheni. Hän oli koko ajan rinnallani tukena ja turvana, valmiina toimimaan tarpeideni mukaisesti. Hän kannusti ja tsemppasi ja oli läsnä. Se oli juuri se mitä tarvitsin. Kaiken kaikkiaan minulla oli oikein ihana synnytyskokemus ja kannustankin kaikkia valmistautumaan huolella synnytykseen. Toivon todella, että kuopuksemmekin saa yhtä ihanan syntymätarinan. Sitä synnytyskertomusta saatte kuitenkin odotella kesän loppuun.