Tukiverkon perässä kaupungista maalle

Muutto Tampereelta pienehköön etelä-pohjalaiseen kuntaan on iso muutos pienelle perheelle. Se päätös me kuitenkin tehtiin, kun vaakakupissa olivat vastakkain ison kaupungin kattavan palvelut ja isovanhempien ja muiden läheisten tuki. Muistan vielä elävästi sen, kun 9 vuotta sitten pakkasimme muuttoauton ja suuntasimme kohti opiskelukaupunkiamme Tamperetta. Muutimme ensimmäiseen yhteiseen vuokrakotiin Kalevaan ja elimme villiä ja vapaata opiskeluelämää. Ajattelimme, että mehän emme Pohjanmaalle enää palaa, sillä rakastimme niin uutta elämäämme opiskelijoina Tampereella. Ja olihan se aivan mahtavaa aikaa; kaikki ne yliopiston pippalot ja ison kaupungin tarjoamat palvelut tuntuivat luksukselta pieneltä paikkakunnalta muuttaneelle nuorelleparile.

Sitä huoletonta opiskelijaelämää vietimme seitsemisen vuotta, jonka jälkeen tulivatkin sitten työkuviot ja esikoisen syntymä. Siirryimme asumaan ensimmäiseen omistusasuntoomme, Itä-Tampereen suojiin, kauemmaksi keskuststa. Siellä metsän laidalla asuessa aloin huomata, että lapsiperhearjen ympyrät ovat loppujen lopuksi aika pienet, emmekä enää juuri koskaan eksyneet Tampereen keskustaan pyörimään. Me kävimme lähikaupassamme, lähisalillamme, lähileikkipuistossamme ja lähikerhoissamme. Yhtäkkiä asuimme Tampereella, mutta kun tarkemmin mietti, tuntui kuin olisimmekin asuneet jossain pienemmällä paikkakunnalla. Emme enää samalla tavoin käyttäneet suuren kaupungin palveluja, vaan palvelut joita käytimme olivat sellaisia, joita löytyy pienemmiltäkin paikakunnilta. Vähitellen mielessämme alkoi itää ajatus siitä, minkälaista olisi muuttaa takaisin synnyinseuduille Pohjanmaalle. Moneen kertaan hylkäsimme koko ajatuksen, sillä eihän meidän pienet kotipaikkakunnat olleet juuri mitään verrattuna Tampereen kattaviin palveluihin. Kaikki ne ihanat ruokapaikat ja kahvilat, teatterit ja pubit jäisivät meidän ulottumattomiin. 

Kummasti se ajatus muutosta takaisin ”maalle” hiipi aina uudelleen ja uudelleen mieleen etenkin sillloin, kun tajusimme miten raskasta pikkulapsiarki välillä onkaan ilman tukiverkkoa. Äitiyisneuvolassa minulta kysyttiin, millainen tukiverkko meillä on nyt kun toinen lapsi on syntymässä perheeseen. Havahduin itsekin ajattelemaan, että vaikka olemmekin pärjänneet hyvin ilman lähellä olevaa tukiverkkoa, niin miten tilanne muuttuu kun kolmesta tulee neljä. Ensimmäistä kertaa koin aidosti huolta meidän jaksamisesta. Aloimme miettimään, miltä se oikeastaan tuntuisi kun voisi viedä lapsen joskus ex tempore hoitoon isovanhemmille. Voisimme vaikka käydä kaksin lenkillä tai kaupassa. Voisimme jopa joskus vain olla kotona kahden ja ladata akkuja. Jos olisimme kipeitä, läheiset voisivat auttaa ottamalla lapsen hetkeksi hoitoon ja saisimme oikeasti nukkua kuumetta pois. Ajatus tuntui oudolta, mutta niin houkuttelevalta. Myöskin mieltäni lämmitti ajatus siitä, että perhe olisi lähellä minua ja me kaikki saisimme enemmän laatuaikaa yhdessä. Lapsemme oppisi tuntemaan isovanhempansa ja muut sukulaisensa paremmin ja läheiset saisivat seurata pienen kasvua aitiopaikalta. Tokihan näimme perhettämme noin kerran kuussa tai parissa, mutta se on aivan eri asia kuin se että asuu lähellä. 

Samalla kun perheen tuki ja turva houkutti, oli haikeaa ajatella jättää Tampere taakseen niin monien vuosien jälkeen. Tampereesta oli tullut meille koti. Sinne me yhteisen kodimme aikoinamme loimme. Siellä meidän esikoinen syntyi. Siellä on paljon meidän kavereita. Sinne olimme alkaneet juuriamme kasvattaa. Kuitenkin perhe veti meitä puoleensa kuin magneetti. Aloimme selvittää työasioiden sujumista mahdollisen muuton jälkeen ja palaset vain loksahtelivat paikoilleen. Myimme ensimmäisen oman kotimme, etsimme väliaikaisen vuokra-asunnon Pohjanmaalta, ostimme tontin ja solmimme sopimuksen talopakettifirman kanssa. Yhtäkkiä olimmekin kovaa vauhtia muuttamassa kohti lakeuksia. Vaikka mielessä pyöri yhä ajatus siitä, että mitä kaikkea jätämme taakse, alkoi muutto tuntua päivä päivältä oikeammalta ratkaisulta. Ajattelimme, että tosiystävät kyllä säilyvät, vaikka välimatka olisi pidempikin. Tuudittautuimme ajatukseen, että ainahan me voidaan mennä Tampereelle nauttimaan ison kaupungin palveluista. Käytimme niitä palveluja niin harvoin, että samalla vaivalla ja yhtä usein ajelemme Pohjanmaalta niistä nauttiaan. 

Tulen kantamaan aina sydämessäni pientä palaa Tampereesta. Niin rakas kaupunki se minulle on. Kuitenkin voin täysin sydämin sanoa, että muutto tänne Etelä-Pohjanmaalle oli oikea ratkaisu. Olemme nyt viikon olleet täällä ja on tuntunut sanoinkuvaamattoman hyvältä olla lähellä tukiverkkoja. Olemme jo nyt viettäneet enemmän kahdenkeskeistä aikaa kuin koko esikoisemme elinaikana. Kun saa välillä olla vaan pariskuntana, niin siitä saa ihan hirveästi enemmän puhtia lapsen kanssa touhuamiseen. Vaikka emme todellakaan olleet Tampereella onnettomia, huomaamme silti olevamme iloisempia kuin koskaan. Koko perheellä tuntuu olevan hymy korvissa. Ja ettei liika ikävä Tampereelle yllätätisi, olen menossa viikonloppuna kaveria katsomaan ja nauttimaan niistä kuuluisista palveluista. Mutta voin olla varma, että iloisin mielin palaan Tampereen sydämestä junalla puksuttaen tänne lakeuksien syleilyyn. Näin meillä on kaikki hyvin.