Kontrollin tarpeesta
Ihmiset, jotka eivät tunne minua, saattavat luulla että olen rento tyyppi. Mutta totuus on, että olen kaikkea muuta. Päässäni on auki 100 välilehteä, ja kauhea meteli. ”Muista tuo, hoida tämä, tee se.” On oltava suunnitelmia ja tavoitteita, sillä eihän elämää voi elää vain hetki kerrallaan. En todellakaan kuvailisi itseäni hälläväliä-tyypiksi, itse asiassa välillä mietin olenko vähän neuroottinen.
Olen yrittänyt kuvitella elämän olevan virtaava vesi, jonka laineilla kellun eteenpäin tietämättä minne olen menossa. Mutta ei se onnistu, yritän väkisin tähyillä eteenpäin, miettiä mitä seuraavan mutkan tai kosken takana on. Jos ei ole suunnitelmaa, niin ei ole mitään. Miten sellaista elämää voi elää? Pahimmassa masennuksen vaiheessa tulevaisuus katosi täysin. Näin edessä päin vain lapseni tulevaisuuden, omani oli täynnä tyhjää, harmaata, epämääräisyyttä. Silloin ahdisti vielä enemmän, se ei tuntunut yhtään vapauttavalta.
Minua ahdistaa ajatus, että minun pitäisi ottaa kotiini joku toinen aikuinen asumaan. Joku jolla on omat tavat, tänne elämään ja hengittämään. Onneksi lapseni on tottunut tapoihini syntymästään asti. Ajatus ahdistaa siksi, että toista aikuista ei voi kontrolloida. Olen kyllä entisissä suhteissani yrittänyt, uskokaa pois…
Minulla on valtava kontrollin tarve.
Sanotaan, että kontrollin tarve voi johtua turvattomuuden tunteesta. Asioiden ja elämän kontrollointi voi tuoda harhakuvitelman turvallisuudesta. Turvattomuus on tunne, jota olen ikävä kyllä kokenut erittäin paljon lapsuudessani. En ole joutunut laiminlyödyksi, saati kokenut mitään kamaluuksia, kuten väkivaltaa, mutta tietyistä syistä lapsuuteni on täynnä turvattomuuden tunnetta. Ja pelkoa hylkäämisestä. En ihmettele lainkaan, miksi haluan kontrolloida elämääni ja ympäristöäni, ja miksi pelkään menetystä. Jos mikään ei muutu, minuun ei satu. Jos asiat menevät niin kuin haluan, elämä tuntuu tutulta.
Iso osa paranemistani on tämän tunteen käsittely. Jos haluan koskaan avata itseäni toiselle ihmiselle, minun on pakko päästää irti. En voi mitenkään ennakoida kaikkea, enkä mitenkään vaikuttaa kaikkeen mitä elämässä tapahtuu. On itselle helpompaa opetella rentoutumaan ja hellittämään. Luottaa siihen, että vesi vie turvalliseen satamaan eikä päin jyrkännettä. Ehkä jossain vaiheessa osaisin jopa nauttia kellumisen tunteesta.
Tunnistatko kontrollin tarpeen itsessäsi? Vai pystytkö elämään hetkessä, lillumaan siinä virrassa?