Minä särjin ihmisen

Kun olin liian nuori, menin naimisiin. Kuten niin monet nykyään, myös erosin. 22-vuotiaana jo virittelin avioeroa. Avioliitossa ehdin olla vain 1,5 vuotta. 

Olen vuosikausia syyttänyt itseäni siitä, miten ero tapahtui. Olen vuosikausia ollut sitä mieltä, että olen rikkonut ihmisen. Tämä ihminen on edelleen rikki, varmaan peruuttamattomasti. Tämän hän aina muistaa kertoa, jos törmätään. Minä pilasin ihmisen. Ihmisen josta välitin. Ja sitä kautta toki myös hänen vanhempansa, joista välitin myös paljon.

Miettikää millaista on kantaa hartioillaan kahdeksan vuoden ajan syyllisyyttä tuosta. Totta on, että minä petin häntä. Totta on, että meillä oli paljon ongelmia ennen sitä, ja minä en osannut ajatella tilanteessa järjellä. Kävimme pariterapiassa. Olimme tekemässä muutoksia elämässämme, joiden olisi pitänyt pelastaa suhteemme. Sitten minä ihastuin, löysin muualta jotain mitä en kotona saanut, ja pyrähdin lentoon.

Lento loppui äkkiä, suoraan kiviseinään, siivet katki ja elämä sekaisin. Se oli sekaisin pitkään. Ja vielä vuosi sitten taakkani ja syyllisyyteni olivat painamassa minua syvemmälle.

Suurimpia ahaa-elämyksiä masennuksen myötä onkin ollut se, että syyllisyys on ollut pääsyy koko sairauteen ja se, että minä en voi syyttää itseäni siitä, mitä tapahtui. Enkä varsinkaan siitä, että entinen aviomieheni on päättänyt pysyä rikkonaisena ja särjettynä lopun elämäänsä. Hän itse on valinnut katkeruuden tien, en minä. En ole edellenkään ylpeä siitä, miten hoidin tilanteen, mutten enää syyllistä itseäni. 

Olen pyytänyt petostani anteeksi lukemattomia kertoja, mutten tule koskaan saamaan anteeksi. Olen hyväksynyt sen, ja nyt voin vain jatkaa omaa elämääni eläen sen niin hyvin kuin mahdollista. Koettaen välttää särkemästä enempää ihmisiä. Jos mahdollista, auttaa jotakuta korjaamaan itsensä. Jos se vaikka korvaisi väärydet mitä olen kauan sitten tehnyt.