Häpeä. Nolostuminen. Tunne siitä, ettei osaa mitään eikä pysty mihinkään. Ammatillinen epävarmuus. Huonommuuden tunteet. ”Mä nyt oon vaan tämmönen.” Itsensä kehumisen vaikeus. Pelko siitä, että epäonnistuu. Ja sitä kautta pelko tavoitella omia unelmia. 

Tuntuuko tutulta? Minusta nimittäin tuntuu.

Snapchat-frendini Katri epäili, että minulla on geneettinen piirre olla itselleni armoton. Kerroin hänelle äidistäni, jonka työmoraali on todella korkea ja siskostani, joka tasapainoilee 17-vuotiaana kunnianhimoisten lukio-opintojen, työssäkäynnin ja tavoitteellisen treenaamisen välillä, siihen samalla väsyen. Se kulkee siis suvussa. Itsehän näen elämäni vain sarjana epäonnistumisia ja huonoja valintoja. 

Terapiassa jouduin jo kosketuksiin tämän asian kanssa, mutta vasta nyt kun olen alkanut tavoitella unelmiani, olen joutunut armottomuuden kanssa napit vastakkain. Minusta todella tuntuu ajoittain, että ihmiset nauravat minulle selkäni takana jos elän, olen ja hengitän niinkuin haluaisin. Että pidättelen itseäni, koska todellinen minä on jotain kamalaa ja tyhmää, josta kukaan ei tykkää. 

Jopa pukeutuminen niin kuin haluaisin, on ollut minulle mahdottomuus. Luulen, että herätän liikaa huomiota. Vääränlaista huomiota. Pikkuhiljaa olen päästänyt tuosta ajatuksesta irti ja uskaltanut pukeutua kuten haluan. Kävellä selkä suorana ja ylpeänä siitä kuka olen. Hattu päässä heiluen.

Isoin ja samalla vaikein askel kohti armollisempaa suhtautumista itseeni on ollut vapautuminen sosiaalisessa mediassa. On niin kliseistä sanoa, että somessa pitää olla aito. Snapchatin myötä aitouden korostus on kasvanut. Olen pakolla opetellut nyt olemaan aidosti minä. Tehnyt somea itselleni (ja välillä tietenkin asiakkaille, mutta he maksavatkin siitä palkkaa) niin, että itse nautin ja viihdyn ja tykkään. Epäilin pitkään tämän videon julkaisemista, koska luulin että kukaan ei naura. (Olin väärässä.)

Tässäkään blogissa en ole näyttänyt todellisia kasvojani aiemmin. Näiden kuvien julkaisemisessa mietitytti se, että kuka haluaa nähdä naamani ja vieläpä kolme kertaa? Ehkä kuitenkin on mukavampaa lukea blogia, jonka kirjoittaja on mukana omalla persoonallaan, kuin kuvapankkikuvien taakse verhoutuneena? Epäilen tietenkin, etten osaa ottaa tarpeeksi hyviä kuvia blogiin julkaistavaksi. Silti aion jatkossa ottaa kuvani itse. 

Nämä kuvat on toki ottanut ammattilainen. Hänen nimensä on Maiju Torvinen. Kaikki kunnia hänelle.

Vaikka tuntuukin hankalalta sanoa näin, niin sanon silti: Olen ylpeä videoistani, olen ylpeä itsestäni ihmisenä oikeassa maailmassa mutta myös virtuaalimaailmassa. Minulla on taitoja, olen jossain ihan tosi hyvä! Esimerkiksi ottamaan lenkkimakkaralta suihin YouTubessa. 😉 (Yleisön pyynnöstä linkki YouTube-kanavalleni tästä.)

Ps. Ehkä voisin myös kirjoittaa blogiani useammin, jos en pitäisi kaikkia aihioitani susip*skoina…Note to self. 

Pps. Minusta on juttu 8.10 ilmestyneessä Kauneus ja Terveys -lehdessä. Puhun siinä masennuslääkityksestä. Ajattelin kirjoittaa siitä tänne seuraavaksi. Jutun K&T:n kirjoitti ihana Jenny. <3 Nämä kuvat otettiin tuota juttua varten.