The Arch Enemy

Kohtaan maanantaisin arkkiviholliseni vaa’an. Vaaka on pelottava vastustaja ja vihollinen. Vannon että olen kuullut sen murisevan kun lähestyn sitä! Murina ei kuitenkaan ole se asia mikä tekee vaa’asta pelottavan. Pelottava siitä tekee sen armoton ja ehdoton tapa laukoa totuuksia. Totuuksia joita en ehkä haluaisi kuulla, mutta joiden kuuleminen on välttämätöntä sekä minun itseni takia, että projektini seurannan kannalta. 

Toistaiseksi vaaka on näyttänyt joka maanantai hiukan vähemmän kun edeltävänä maanantaina, mutta kokonaispudotus on vielä melko pieni. Tavoitteeni on tuuppia vaa’an lukemia alaspäin puolesta kilosta kiloon viikossa. Toistaiseksi olenkin päässyt tavoitteeseen muulloin, paitsi sillä syntisellä viikolla, jolloin lankesin Tallinnan viettelyksiin. Silläkin viikolla pudotusta tuli 0,4 kiloa, mikä sinänsä oli syntini huomioon ottaen ihan siedettävä tulos. Vaikka edistystä on tapahtunut, painoni näkeminen on sinänsä aina hiukan masentavaa. Sitä on niin paljon.

Fakta on se, että painon pudottaminen on mitä suurimmassa määrin henkinen prosessi. Ruokavaliolla ja liikunnalla tehdään tietenkin varsinainen työ mutta käsky työskennellä lähtee korvien välistä. Projektini on pitkä ja töitä on paljon. En saa antaa vaa’alle yliotetta, enkä saa antaa sen julmien ja armottomien puheiden lannistaa minua. On täysin varmaa, että tulee päiviä jolloin haluan antaa luovutusvoiton vaa’alle ja heittää koko homman läskiksi (I just couldn’t resist! :D). Se täytyy vain hyväksyä. Jos käy niin, että repsahdan hetkellisesti joko ruokavalion tai liikunnan suhteen, se ei tarkoita sitä että olen hävinnyt taistelun ja vaakaa odottaa Victory lap Rocky-elokuvien hengessä. Olen hävinnyt taistelun vasta silloin, jos en saa nostettua itseäni repsahduksen suosta, luovutan, enkä yritä enää uudelleen.