Uudella idolillani on asiaa

Luin sanomalehti Länsi-Suomesta niin hyvän kirjoituksen läpsilähtöisestä pedagogiikasta, että meinasin laittaa tänne pelkän linkin. Minulla ei ollut siihen varsinaisesti mitään lisättävää. Mutta miksi se oli minun mielestä niin hyvä? Sen kerron.

Jarmo Kinos on Turun yliopiston dosentti. Kaiken maailman dosentti, kuten Juha Sipilä sanoisi. Häneltä löytyy toinen toistaan kiinnostavampia julkaisuja varhaiskasvatuksesta, ammatillisuudesta ja  pedagogiikasta. Kertakaikkiaan upean oloinen tyyppi.

Kinos kannustaa arvoimaan toimintaa ja vastaamaan kysymykseen miksi nyt toimitaan niin kuin toimitaan? Hän avaa nykypäivän opettajien ja kasvattajien tehtävää, joka on kuulla lasta ja tehdä mahdolliseksi lapsia kiinnostavia asioita. 

Rajat on rakkautta ja turvallisuus ennen kaikkea, toki. Mutta autoritaarinen ja opettajajohtoinen kasvattaminen on mennyttä aikaa. Tämä ei tarkoita vastuun siirtämistä lapselle omasta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Tämä tarkoittaa meidän aikuisten hereillä oloa, kuuntelua ja herkkyyttä. 

Aikuiset havainnoi lapsia ja asettaa toiminnalle tavoitteita. Mitä ne tavoitteet sitten on? Mikä on olennaista? Kynäotetta väheksymättä kysyn silti: olisiko sosiaaliset taidot sittenkin tärkeämpiä? Miksi juuri toiselta puolen maapalloa lentäneen Helsinki-Vantaalta kierivän lapsen on erityisen tärkeää osata välittömästi leikata saksilla? Sama kuin meidät lennätettäisiin Marsiin ja sanottaisiin, että juuri nyt on tärkeää opiskella latinaa. 

Miten sitten murtaa näitä vanhoja kaavoja pöytätehtävistä ja S-kirjaimen oikeinpäin kääntämisestä eskarin ensimmäisenä päivänä? Keskustelemalla, lukemalla ja keskustelemalla lisää. Keskustelulla on vain paha tapa väsyttää osallistujat hengiltä, mikäli ollaan täysin eri maailmoista. Päiväkotien johtajien tulisi antaa nykypäivän artikkeleita luettavaksi ja olla arvojohtaja alaisilleen. Meidän työntekijöiden pitää jatkuvasti skannata itseämme: miksi toimin näin?  

Kasvattajien tulee päästä jo eroon tuokiokeskeisestä ajattelusta. Kivasti suunniteltu 45min setti on toki huikeaa, mutta mitäs sitten tapahtuu seuraavat X tuntia, jotka lapsi viettää päiväkodissa? Oliko se 45min sitä laadukasta varhaiskasvatusta ja sitten kasvattaja on hommansa tehnyt? Vai olisiko se kuitenkin koko päivän kestävää lasten maailmassa myötäelämistä ja heistä lähtevien ajatusten jalostamista? Aikuisen pitää jaksaa kannatella sitä lasten ajatusta ja ideaa, jotta se alkaa kantaa hedelmää. 

Olemme lähettämässä ryhmiemme lapsia maailmaan, joka ei ole enää niin selkeä. Lapsilla tulee olla kyky ohjata ja ilmaista itseään. Heidän tulee tunnistaa vahvuutensa ja nimetä ne. Heidän tulee pystyä toimimaan jatkuvasti muuttuvissa ryhmissä ja tiloissa. Heidän tulee olla muuntautumiskykyisiä ja sosiaalisesti älykkäitä. Valmistaisiko heistä itsestään lähtevä ympäristöprojekti, johon kartalla oleva kasvattaja saa tiputettua kaiken siitä S-kirjaimesta tunnetaitoihin, heitä siihen paremmin kuin 21 identtisen joulukortin tekeminen?

Jarmo Kinoksen kirjoituksen voi lukea täältä: https://ls24.fi/artikkelit/lapsilahtoinen-pedagogiikka-vesittyy-hokeman-tasolle

Nauttikaa!

perhe vanhemmuus uutiset-ja-yhteiskunta tyo

Googlaa This is fine-meemi

Syksy on jo pitkällä. Lasten kanssa on ehditty ihmetellä pudonneita lehtiä ja vesisateita. Aikuisten kesken ollaan sitten ihmetelty vähän muita asioita. Olin kesän jälkeen jo vakuuttunut, että päiväkotimme johtaja tiesi kirjoittelustani tänne ja päätti haudata minut ison työmäärän alle. Mutta se olikin vasta alkusoittoa. Tulikin mutkia matkaan ja alkuperäistä tiimiämme ei koskaan tullut. Nyt täysin epäonnistuneen rekrytoinnin jälkeen huomaan, että minä ja tiimini olemme käytännössä haudattuna maapallon keskipisteeseen. Kahden ryhmän pyörittäminen täysin alimitoitettuna on vähän kuin norppana yrittäisi vältellä verkkoja Saimaalla. Tällä hetkellä kiitän pokerinaamaani ja taidan seuraavassa haussa hakea teatterikorkeakouluun. Vapise Pirjo Heikkilä. Olemme saaneet vakuuteltua vanhemmat ja itsemme siihen, että kyllä tämä tästä. Todellisuudessa olemme yhden sairausloman päässä siitä norppaverkosta. Vaikka olisi mikä määrä osaamista ja ammattitaitoa, kokonaisen ihmisen työpanosta ei voi kukaan korvata. 

Pahinta tässä tavallaan on, että ymmärrän yhtäkkiä kaikkia. Ymmärrän jopa esimiestäni, joka palkkaa aivan ketä sattuu. Mitä muuta hän voisi tehdä? Ei ole ketään ketä palkata ja jos joku hullu hakee, pakkohan se on palkata. Varsinkin jos hänellä on vielä tarvittavat paperit. Rekrytointi on kaikilla aloilla riski, meidän alalla se on tuhatkertainen riski. Syyskauden käynnistämisessä menee hetki ja uudelle työntekijälle haluaa antaa mahdollisuuden, vaikka epäilyksiä on heti alusta. Kohta lumi on maassa ja meillä on x määrä lapsia ja yksi ohjattava aikuislapsi. Mietin, että avaanko hänelle oman leopsin ja kutsun vanhemmat keskusteluun. 

Pohdin tänään omaa ammatti-identiteettiäni. Uutena lastentarhanopettajana en pääse tätä menoa ikinä kasvamaan oikeasti lastentarhanopettajaksi. Aika kuluu toimiessani työnohjaajana, parisuhdeterapeuttina, psykologina, kopiokonekorjaajana, remonttimiehenä ja palkittuna näyttelijänä. Täyttelen ja keräilen kaikenlaista lippulappua ja lomaketta. Istun koneella ja kirjaan kolmatta kertaa jollekin sivulle, että Maurilla on kuvauslupa. Yritän miettiä ajankohtaa työparilleni, jotta hän voisi lukea uuden tietosuojaohjeistuksen ja tarkastaa meilinsä kerran kuukaudessa. Todellisuudessa tuijotan kalenteria tyhjin silmin. Joka päivä on joku kokous, keskustelu tai yhtäkkiä ovesta paukkaa ulkomaalaisryhmä tutustumaan suomalaiseen päivähoitojärjestelmään. Siinä origameja taitellessani mietin, että pitää soittaa johonkin aulan hajonneesta ovesta. En tietenkään soita mihinkään, koska lähimuistini on käytännössä tuhoutunut. 

Kaiken tämän päälle otan vastaan kysymyksiä pyörätelineistä, liikennemerkeistä ja lähialueen harrastusmahdollisuuksista. Selitän, että en voi edelleenkään alueen lokkitilanteelle mitään. Vastailen vanhemman kysymyksiin päiväkotimme täyttöasteesta samalla, kun joku remonttimies kysyy A-tikkaita (ne löytyy varastosta. Kyllä tulen avaamaan oven). Siirrän kymmeniä lapsia pois lepohetkeltä, koska tilaan olikin tuplabuukkaus. Työkaverini pahoittelee leuka rinnassa yhden hänen lapsen huutaessa samalla käytävässä vittusaatanaa. Työkaverini silmätulehdus näyttää levinneen. Toinen työkaveri suunnittelee lähtevänsä mielummin blokkaamaan baariin iltaisin, kuin jatkaa tätä hulluutta. Moikka vaan ne 6 vuotta yliopistossa.

Vanhempainillan jälkeen eräs isä tuli sanomaan minulle, että muistakaa tekevänne tätä työtä lapsille, emmekä vanhemmille. Kiitos, en kuitenkaan muista. Ihana työkaverini myös sanoi tänään, että lapset on meidän työn mittari. Tällä hetkellä heillä näyttää olevan kaikki hyvin. Tai mistä mä sen toisaalta voin tietää, tulen tämän paperityömäärän takia näkemään heitä joskus marraskuun lopulla.  Voin toivottaa siinä hyvät joulut ja valmistautua kevään paperisavottaan.

perhe vanhemmuus hyva-olo tyo