Syksy lähestyy ja uusi toimintakausi lähti käyntiin. Täysiä tietenkin. Piha täyttyi uusista lapsista ja vanhemmista, tutut lapset ja vanhemmat kertoivat kesälomistaan. Kahvihuoneessa käteltiin ristiin uusien työntekijöiden kanssa ja nimet unohdettuaan kaikki ottivat uuden esittelykierroksen. Lapsiin teippailtiin nimiteipit, jotta olisi ainakin illuusio siitä, että me muistaisimme heidän nimet heti ensimmäisenä päivänä. Mistä ovesta sisään, mihin lippis, mikä ryhmän puhelinnumero olikaan ja mistä haetaan iltapäivällä? Seuraavana päivänä muistin virkistykseksi sama litania uudestaan. Hyllyihin ja kenkäpaikoille merkataan nimiä ja vanhemmilta pyydetään uudet kansiot piirustuksille.

Rakastan syksyn uuden alun tunnelmaa. Tekee heti mieli tehdä itsellekin tarkka liikuntakalenteri ja ilmoittautua työväenopiston kokkauskursseille. Toki nämä ajatukset on jo marraskuussa haudattu ja sohva tuntuu ihan tosi hyvältä jutulta. Mutta just nyt on tohina päällä ja työkavereiden kanssa vaihdellaan ideoita idean perään. Niin, ne työkaverit. Meidän ammateissa tehdään työtä aivan toisen iholla. Sitä joutuu katsomaan toisen naamaa ihan joka aamu todella läheltä. Toisen tavat tulee hyvin nopeasti tutuiksi. Itsellä pinna kiristyy jos en saa kahvia aika nopeasti lounaan jälkeen. Työkavereillani kiristyy pinna ihan näinä hetkinä, kun he ymmärtävät minun todella olevan näin sotkuinen. Kunhan näistä arjen haasteista selvitään ehjin nahoin niin seuraavaksi käsitellään arvot. Olen joutunut työskentelemään rasististen homofoobikkojen kanssa. Teki ihan todella tiukkaa. Vaikea tehdä jotain askartelutarviketilausta miettien, että illalla tuokin kirjoittelee Homma-foorumille jotain älyttömyyksiä. Ihmistyössä ne omat arvot silti tihkuu väkisinkin läpi, vaikka kuinka ammattilaisia ollaan. 

Työhaastatteluissa saatetaan kysyä, että miten sinä hoidat haastavan tilanteen työkaverin kanssa tai otat vaikean asian puheeksi. Sitten me kaikki selitämme kirkkain silmin, että minä kyllä puhun asianomaisen kanssa selitän tunteeni. Sitten annan hänen puhua ja kuuntelen kauniisti. Haastattelija tekee muistiinpanoja ja nyökyttelee. Juu aivan, ihan aikuisena hoidetaan nämä asiat. Hahahaha. Eihän kukaan nyt ihan oikeasti ota mitään asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Tai jos joku erehtyy ottamaan, niin vastaanotto ei varmasti ole kiitollinen. Vaatii oikeasti isoa ihmistä, että kestää kritiikin omasta työstä. Varsinkin kun meidän työssä on vaikea kritisoida työtä ilman, että osuu toisen persoonaan. 

Omat heikkoudet sai taas kohdata heti. En osaa sensuroida itseäni yhtään. Latelen ihan mitä sattuu ja näytän heti, jos en ole kiinnostunut jostakin asiasta. Haluan oikoa jokaisessa säännössä ja nostelen käsiäni ilmaan ihan italialaisena. Kyllä ne asiat järjestyy, katsellaan, juujuu mä teen. Sitten unohdan kaiken siltä istumalta ja jatkan rallatteluani eteenpäin. Toisaalta taas kiristelen hampaitani jos joku myöhästyy kokouksesta. Tai vielä pahempaa: joku puhuu kokouksessa ohi aiheen. Itsehän en tietenkään tee sitä ikinä. Koita nyt nainen päättää, ootko rento vai takakireä? Työkavereiden on varmaan ainakin rentoa miettiä, että mistä se kiristelee seuraavaksi. Vaikea sanoa, kun ei itsekään tiedä. 

Sain ystävältäni lainaksi Marshall B. Rosenbergin kirjan nimeltä Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus. En voi sanoa lukeneeni sitä, mutta olen selaillut ahkerasti. Kirja sisältää kaikkea ihmisten omia kokemuksia haastavista vuorovaikutustilanteista anekdootteihin ja blogimuijatyyppisiin onelinereihin. En ole voimalauseiden ystävä, mutta tässä niilläkin tuntuu olevan paikkansa. Kirjassa yritetään vahvistaa ihmisen suhdetta toisiin. Yritin miettiä tapaa avata yhtä kappaletta niin, että voisin esittää täysin sisäistäneeni sen. En kuitenkaan osannut, joten lainaan sen kokonaisuudessaan tähän:

Havainnot ovat tärkeä osa rakentavaa, myötäelävää vuorovaikutusta, jossa ilmaisemme toiselle ihmiselle selkeästi ja rehellisesti, miten voimme. Jos liitämme havaintoihin tulkintoja, on epätodennäköisempää, että muut kuulevat viestimme sellaisena kuin tarkoitamme. He kuulevat sen sijaan herkästi kritiikkiä ja sen tähden vastustavat sitä, mitä sanomme. 

Kirjassa pureudutaan työyhteisön konfliktiin, jossa lopuksi kukaan ei osannut oikeasti selittää mistä on kyse. Työyhteisö oli ärsyynyt esimieheensä ja näyttivät sen kehon kielellä hyvin selkeästi. Kukaan ei tietenkään ottanut oikeaa asiaa esille. Hankala se on ottaakin asia esille, jos ei ole muuta sanottavaa, kuin että sä ärsytät mua. On äärimmäisen vaikea havainnoida ilman tuomitsemista ja arvostelua. Miksi me onnistumme siinä lasten kanssa, mutta emme aikuisten? Itse olen tässä asiassa täysin lastenkengissä. Tai en edes kengissä, ehkä jossakin kenkätehtaalla korkeintaan. Reagoin ja toimin usein ennenkuin mietin, että onko tämä oikeasti tämän arvoista? Onko tämä minun taisteluni? 

Vääryyksistä huutaminen ja selitysten vaatiminen on mun juttu. Silti oman kommunikoinnin kriittinen tarkastelu ei tekisi pahaa kenellekään. Voisiko esimerkiksi kokouksessa sanoa, että hei mua häiritsee, kun te supisette? Olisi se ainakin parempi ratkaisu, kuin supinan aiheuttavan paperin repäiseminen kahtia. Tadaa, nyt se ei enää häiritse teitä. Suht kusipäistä, sanoisi Marshall B. Rosenberg. 

Toivotaan, että työkaverini ovat myös lukeneet kyseisen kirjan. Niitä taitoja vaaditaan taas huomenna, kun en löydä tarvitsemiamme salasanoja ja aamu alkaa minun kahvikuppieni siirtämisellä pois tieltä. 

Moi kaikille! Tähän kärkeen pahoittelen hiljaiseloani. Tässä on ollut nyt VÄHÄN KAIKENLAISTA, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Työ itsessään on kuormittavaa, tuntuu että lähimuistini on käytännössä hävinnyt. Sen lisäksi me muutettiin uuteen kotiin ja koko pienen omaisuuden siirtämisessä tulee aina muutamia muuttujia. Todellinen syy hiljaiseloon on kuitenkin totaalinen raivostuminen ihan kaikkeen mikä liittyy varhaiskasvatukseen.

Heti aamusta tuli aina luettua joku juttu ahtaalle ajetusta alasta ja alipalkatuista naisista. Nukkariaikaan selailin Ei leikkirahaa-ryhmän postauksia ja illalla viimeisenä sain itseni kierroksille paasattuani aiheesta jossain kavereiden whatsapp-ryhmässä. Jokaisessa mediassa oli aina joku asiantuntija, kymmenen lasta kotona kasvattanut äiti ja joku päiväkodin tuulikaapissa haastateltu faija tietämässä ja alkoi totta puhuen vituttamaan. Tuntui että keskustelu oli niin kaukana sieltä missä sen pitäisi olla. Siltä kyllä tuntuu edelleen. Otin siis aikalisää, kirjoittelin muistiin tulevia postausaiheita ja pyörittelin niitä päässäni. Tässä sitä ollaan siis entistä ehompana. Niin kai on tapana sanoa. Jos totta puhutaan niin olemukseni muistuttaa raviradoilla väsähtänyttä luuskaa upean kilparatsun sijaan, mutta tässä ollaan kuitenkin. Meuhkaamista on luvassa siis jatkossakin.

Huomenna minä jään lomalle. On jotenkin haikea fiilis, koska vaihdan samalla ryhmää. Nykyinen ryhmä muuttuu toki muutenkin, osa lähtee lähemmäs kotiaan sijaitsevaan päiväkotiin ja osa lähtee kanssani eskarin puolelle. Uusia lapsia tulee ovista ja ikkunoista, meillä ei laskevaa syntyvyyttä pysty havaitsemaan. Jännä nähdä syksyllä miten kaikki asettuu.

Tammikuussa vielä mietin nykyisen ryhmäni kanssa, että mihin olen oikein sitoutunut. Ryhmäytyminen oli vielä vaiheessa ja meininki oli sekoitus villiä länttä ja Flamingon yökerhoa. Kevätkausi on siitä kiitollinen aika työskennellä, että ryhmän sisäinen muutos tapahtuu aivan yhtäkkiä. Edelleen ruokailusta kävelen suoraan naulakoille hätistelemään lapsia vessaan. Nykyään saan useimmiten yllättyä siitä, että lapset todellakin menivät vessaan ja olen yksin siellä naulakoilla harhailemassa. Tällä viikolla pyysin lapsia piiriin ja hetkessä silmieni edessä oli piiri. Jumpassa rakennettiin rata ja lapset ihan menivät sitä rataa kymmenen kertaa putkeen. Fiiliskierroksella lapset oikeasti kertovat fiiliksistään, eivätkä sano olleensa joka ilta Hoplopissa. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta ollaan me ilmeisesti jotakin saaneet aikaiseksi.

Tiimini ja muut aikuiset ovat jokaisen lastentarhanopettajan (ja ehkä ihan ihmisen) päiväuni. Kaikki paiskivat hommia ja jaksavat vielä sitä tehdessään vitsailla. Jokaisessa työhteisössä on haasteensa, mutta aika monta erilaista kyhäelmää nähneenä väitän olevani ympäröity helmillä. Johto sen sijaan ihan sinne apulaispormestariin asti on sitten toinen keskustelunaihe ja jokaisen varhaiskasvatuksesta anonyymisti kirjoittavan lastentarhanopettajan Graalin malja.

Nyt ajattelin avata bissen, asettua parvekkeelle lukemaan ja valmistautua huomiseen. Töissä tiukkoina päivinä minulla on tapana piiloutua vessaan muksuilta pariksi minuutiksi. Huomenna piiloudun sinne todennäköisesti eri syistä. Saatan muutaman lähtevän lapsen tähden tirauttaa pari jäähyväiskyyneltä.