Ryhmäkoot, ne iänikuiset ryhmäkoot
JULKAISTU ALUNPERIN 13.10.2015 BLOGGERISSA
Ajattelin aluksi, etten tartu tähän aiheeseen ollenkaan. Päiväkotiryhmien koosta on nyt jauhettu aivan kyllästymiseen asti. Kuvittelin keskustelun lopahtavan ajallaan, mutta näin ei käynyt ja tässä minäkin asiasta sitten naputan.
Hallitus suunnittelee subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamista niin, että lapsilla on oikeus vain puolipäivähoitoon, kun toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotona esimerkiksi työttömyyden takia. Lähestyn tätä asiaa aluksi vanhempien tilannetta tarkastellen. Kuinka moni teistä on joskus hakenut aktiivisesti töitä? Se on aikaa vievää ja raskasta. Väitän työn hakemisen olevan jo työtä itsessään. Miksi halutaan vaikeuttaa vanhemman mahdollisuuksia hakea ja vastaanottaa työtä? Ihmisten elämä tehdään jo melko haastavaksi, jos heidän täytyy saada lapsenvahti jokaisen työhaastattelun ajaksi.
Olen kuullut mielipiteitä, kuinka lapsen pitäisikin olla kotona, jos vanhempi siellä on. On väitetty vanhempaa laiskaksi ja hämmästelty, miksi tehdä lapsia jos ei niitä aio hoitaa. Näihin kommentteihin olen vastannut vastakysymyksellä. Onko meidän työ arvioida miksi se lapsi tuodaan päiväkotiin? Syy voi olla juuri tuo työnhaku, toive lapsen sosiaalisten kokemusten kasvattamisesta, väsymys tai vaikka se laiskuus. Syyn ei pitäisi vaikuttaa suhtautumiseemme lasta tai vanhempia kohtaan. Syy ei yksinkertaisesti kuulu meille.
Julkisessa keskustelussa kuulee usein kysymyksen, mitä se yksi lapsi lisää siinä ryhmässä vaikeuttaa? Nämä uudet muutokset voivat tarkoittaa äärimmäisessä tapauksessa sitä, että voi muodostua yli 30 lapsen ryhmiä. 20 tunnin subjektiivisessa oikeudessa vanhempi saa valita, koska sen ajan käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset saatavat vaihtua päivän aikana muodostaen näitä jättiryhmiä. Eli vielä kerran: ryhmiin ei tule vain yhtä lasta lisää. Sen asian jankkaamisesta ei ole mitään hyötyä kenellekään.
Joku huutelee varmasti tässä vaiheessa ihmisen omaa vastuuta elämästä ja heittää takataskustaan excelin Hollannin päivähoitomaksujen suuruudesta. Meillä on täällä käsissämme uskomattoman toimiva systeemi, päivähoito. Se tukee tasa-arvoa, vapauttaa vanhemmat työelämään ja tutkitusti euron panostus varhaiskasvatukseen antaa seitsemän euroa takaisin. Ymmärrän, ettei poliitikkoja ja päättäjiä kiinnosta palaakaan lasten henkinen tila, mutta en voi käsittää, etteivät he ymmärrä numeroiden päälle.
Bysarikaariste kirjoittaa blogissaan 28 lapsen ryhmästä ja ihmettelee, miksei toimivasta systeemistä saisi puhua. Tottakai saa ja pitääkin puhua. Muiden kokemusten avulla muutkin voivat oppia ja kokeilla eri tapoja toimia. Hän unohtaa kuitenkin erittäin tärkeän puolen koko asiassa: suurinta osaa päiväkodeista ei ole rakennettu 2000-luvulla. Vaikka laskettaisiin kaikki käytävien, vessojen ja kirjahyllyjen neliöt yhteen, niin fyysistä tilaa ei saada lisää vanhoihin rakennuksiin.
Itse työskentelen susirumassa ja epäkäytännöllisessä 80-luvulla rakennetussa päiväkodissa. Paras remontti sille olisi pommi talon nurkalle. Uskon työtapojen kehittämiseen ja hyvien toimintatapojen jakamiseen. Uskon siihen toimivaan 28 lapsen ryhmään. En kuitenkaan usko kaupungin rakennuttavan uusiksi jokaista päiväkotia, jotta lapsille ja heidän tavaroilleen olisi oikeasti tarpeeksi tilaa. Tässä kohtaa poliitikot ja päättäjät kyllä ymmärtävät numeroista yhtäkkiä yllättävänkin paljon.