Sole, Virpi ja Liisa. Mitä te duunaatte?

Tämän viikon maanantaina varhaiskasvatusväki kohahti. Yle julkaisi jutun Helsingin, Espoon ja Vantaan sopimasta palkkakartellista. Jutun voit lukea täältä https://yle.fi/uutiset/3-10093555. Espoon varhaiskasvatuksen johtaja Virpi Mattila ja Vantaan varhaiskasvatuksen johtaja Sole Askola-Vehviläinen puhuivat herrasmiessopimuksesta ja yhteistyösopimuksesta. Helsingin kaupungin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja Liisa Pohjolainen valitsi tarkemmin sanansa ja puhui yhtenäisestä palkkakehityksestä. Tästä seurasi Kalevalan verran juttuja jokaiselta mediatalolta. Näiden lisäksi poliitikot, ekonomistit ja liiton väki tukottivat ainakin minun kaikki sosiaalisen median kanavani täyteen kannanotoillaan. Luonnollisesti kaikki olivat pöyristyneitä ja osa lupasi selvittää asiaa siltä istumalta. 

Seuraavana päivänä tarina oli muuttunut ja asianomaisten mielestä tällaista herrasmiessopimusta ei tietenkään ole. Tuntuu, että daamit jäivät kiinni housut kintuissaan. Maanantai-iltana viestejä on vaihdeltu, että hei mites me tämä hoidetaan. Itse olisin valinnut heidän whatsapp-ryhmän nimeksi rivin facepalm-emojeita. 

Illalla Sole kohtasi A-Studiossa OAJ:n Timo Mäen. Timo oli asiallinen ja tiukka. Sole taas myhäili ja toisteli omituista litaniaa siitä, kuinka 10 vuotta sitten on ollut jonkinlainen herrasmiessopimus. Tätä herrasmiessopimusta ei hänen mukaansa ole enää olemassa, eikä ollut oikeastaan siis silloin 10 vuotta sittenkään, mutta varsinkaan nyt sitä ei ole. Lisäksi Sole kommentoi, että lastentarhanopettajat saavat kyllä erilaisia henkilökohtaisia lisiä. Katsoin lähetystä suu auki. 

Tähän herrasmiesasiaan en jaksa edes lähteä. Sori Sole. Sanottua sanaa ei saa takaisin. Mutta sen älyttömyyden päälle hän puhui jostain lisistä. Voisiko joku kertoa minulle mitä ne on? Puhuiko hän siis siitä muutaman prosentin palkankorotuksesta, jonka saa oltuaan kaupungilla 5 vuotta töissä? Vai siitä 65 euron lisästä kuukaudessa, jonka eskariopettaja saa? 

Vai niistä muutamasta satasesta, jotka maksetaan kerran vuodessa ja joita he kutsuvat bonuksiksi? Nämä bonukset ovat riippuvaisia siitä, onko päästy kaupungin sinä vuonna asettamiin tavoitteisiin asiassa x ja summaan vaikuttaa työntekijän sairauspoissaolot ja muut vapaat. Minä olen ollut muutaman päivän sairaana, lapseni on ollut muutaman päivän sairaana ja aion ottaa kesällä palkatonta lomaa. Hyvästi sataset, kokeillaan ensi vuonna uudestaan. Vai tarkoittiko hän sitä kultamitalia, jonka saa oltuaan noin 100 vuotta kaupungilla töissä? Minun entinen työkaverini ei suostunut hakemaan sitä, kunnes sanoin, että sen voi viedä kaniin. Hän maksoi sillä rahalla lapsenlapsilleen viikonloppureissun Nokian Edeniin.

Kaiken tämän lisäksi sattumalta seuraavana päivänä Helsingin apulaispormestari Pia Pakarinen postaa Facebookissa jutun uusille lastentarhanopettajille maksettavasta 1000e kannustinpalkkiosta. Hän korostaa postauksessaan vielä, että asia on ollut jo valmistelussa. Kannustinpalkkio on itsessään ihan naurettava asia ottaa edes esille, kun puhutaan suuresta epäkohdasta tuhansien ihmisten palkoissa. Maanantaista lähtien hän on tykittänyt sivuilleen varhaiskasvatukseen liittyvää asiaa julkisivutaiteesta ja päiväkoteihin lähetettävistä residenssitaiteilijoista. Selasin hänen julkaisujaan melko pitkälle, enkä törmännyt yhteenkään varhaiskasvatusta koskevaan postaukseen ennen tätä kohumaanantaita. Sen sijaan hän näyttää pitävän Saara Aallosta ja häntä ärsyttää Elixian naistenvessojen pieni määrä. Pia Pakarinen on siis kasvatuksen ja koulutuksen apulaispormestari.

Itseäni tämä koko sekoilu ahdistaa ja raivostuttaa. Nämä selittelyt pitivät minua hereillä viime yönä. Solen uskomaton yritys muuttaa keskustelu yhtäkkiä johonkin Helsingin vuokra-asuntojen puutteeseen saa minut mielipuoliseksi. Kestäisin paremmin jos he sanoisivat, että rahaa ei ole. Rahaa ei nyt ole, koska päätimme ostaa niillä rahoilla ydinaseen ja Elixiaan lisää vessoja. Selvä homma, asia käsitelty. Mutta että palkankorotuksella ei tätä selvitettäisi ja syy on pelkästään asuntopolitiikassa sekä yliopistojen sisäänottomäärissä? Pitäkää meidät köyhinä, mutta tyhmiä me emme ole.

Perhe Vanhemmuus Raha Uutiset ja yhteiskunta

Minun uraoivallukseni (ja oivallukseni elämästä)

Kirjoitan tätä blogia anonyymina. Itseäni suojaamalla suojelen myös työpaikkani lapsia ja heidän vanhempiaan. Koska en voi kertoa ihan koko tarinaa itsestäni, päätin ottaa uraoivallus-postauksen kärjeksi omat tunteeni. Tunteet ovat pitkälti ohjanneet minut tähän hetkeen.

Lukion jälkeen tein järjettömän virheen ja pidin välivuoden. Välivuodesta siirryin toiseen ja kolmanteen. Etsin omaa paikkaani ja kadehdin muita, jotka tuntuivat löytävän reittinsä helpommin. Mieleeni hiipi ajatus siitä, että en ole vaan tarpeeksi fiksu selviytyäkseni pääsykokeista. Tähän aikaan kuvittelin, että kaupallinen ala on se minun juttuni. En oikein edes pitänyt mitään muuta vaihtoehtona. Pääsin eri oppilaitoksiin, mutta ne olivat aivan B-vaihtoehtoja. Ystäväpiirissäni alkoi valmistua lääkäreitä, lakimiehiä ja ekonomeja. Kevät oli minulle aina ahdistavaa aikaa. Pläräsin opinto-oppaita, selasin pääsykoekirjoja ja joka vuosi ymmärsin niistä vähemmän ja vähemmän. Vaikka lukion kirjoituksista oli jo aikaa, koin viettäväni vieläkin välivuosia. Ahdistavina sunnuntai-iltoina mietin, että mitä jos elämäni ei oikeasti olekaan alkamassa. Minulla oli todella kova tarve päästä opiskelemaan ja ymmärtää taas asioita.

Pääsin töihin paikkaan, joka edusti täysin eri alaa, kuin mihin olin tottunut. Yhtäkkiä olin ympäröity opettajilla, kehitysmaatutkimusta opiskelleilla ja muilla hörhöillä. Näiden kolmen vuoden aikana minussa heräsi ajatus jonkin merkityksellisen tekemisestä tulevaisuudessa. Olin aikaisemmin tavoitellut jotain, jota en selkeästi kuitenkaan halunnut tarpeeksi. Eräänä aamuna istuin toimistossa, katselin viereisen talon vessakaakeliseinää ja mietin, että ei helvetti nyt ihan oikeasti. Täytin hakupaperit yliopistolle, hommasin pääsykoemateriaalin ja aloin lukea. En kehdannut kertoa asiasta kuin ihan muutamalle ihmiselle. Menneet epäonnistumiset olivat vahvana mielessäni. Kävin töissä ja luin. Pääsykokeissa kävin työkavereiltani salaa. Jälkikäteen ajateltuna ihan sekopäistä touhua. Pääsin seuraavalle kierrokselle, eli haastatteluihin. Tästä olin jo hiukan varmempi, olinhan käynyt miljoonassa työhaastattelussa ja vakuuttanut kirkkain silmin osaavani tehdä kaikkea myyntireskontrasta kuuhun lentämiseen asti.

Haastatteluun menin tietenkin taas salaa. Kyseisenä päivänä yliopiston tiloissa järjestettiin tapahtuma, johon työpaikkani eräs johtohahmo osallistui. Juuri sillä hetkellä, kun odotin vuoroani haastatteluun, hän käveli alas rappusia kohti minua. Paavo Lipposen kanssa, tietenkin. En päässyt karkaamaan. Sillä hetkellä, kun haastattelija pyysi minut sisään, esittelin itseäni Paavolle. Olin täysin kirkkaanpunainen, häkeltynyt ja huoneeseen mennessäni sopersin jotakin Paavosta ja kuinka en siis tunne häntä. Tästä episodista huolimatta yliopiston portit aukesivat. Olin veljeni perheen kanssa mökillä, kun sain kuulla tulokset. Veljeni kaatoi skumppaa, aurinko paistoi, meri oli tyyni ja minä seisoin bikineissä lasi kädessä. Siinä hetkessä mielestäni pyyhkiytyi kaikki ne epätoivon hetket, pettymykset ja vastoinkäymiset. Tämän suorittaisin loppuun, tämä ei jää kesken. 

Halusin tällä avautumisella välittää sen viestin, että mitä tahansa teetkin, tee jotain. Tee jotain. Hae kouluun, ota se duuni, ole eri harrastusporukoissa. Haali ympärillesi erilaisia ihmisiä. Puhu haaveistasi. Se joku vie sinua taas johonkin suuntaan. Voit löytää itsesi haluamasta jotakin, jota et olisi ikinä voinut kuvitella. Mielestäni ihmisen itsetunto koostuu muun muassa monista pienistä ja isoista onnistumisen kokemuksista. Minun kohdallani tämä onnistumisen kokemus palautti uskoni siihen, että minä pystyn ymmärtämään ja oppimaan. Minä pystyn tekemään asioita loppuun. Voin olla hyvä jossakin ja tietää, mitä olen tekemässä. 

Tein opinnot loppuun ja nyt olen tässä. Paljon on vielä tekemättä. Halusin merkityksellisen työn ja sen todella sain. Missä olen viiden vuoden päästä? En tiedä. Tällä alalla olen aivan varmasti. Toivottavasti jatkossa sellaisessa asemassa, jossa pääsen vaikuttamaan asioihin. Olen onnekseni ympäröity ihmisillä, jotka eivät lyttää ideoitani. Itseasiassa olen ympäröity ihmisillä, jotka esimerkiksi pyytävät minut sushille, ottavat laukusta tietokoneen ja sanovat: nyt avataan sulle se blogi, sun on aika kirjoittaa noita sun juttuja.

 

Perhe Mieli Vanhemmuus Työ