Kirjoitan tätä blogia anonyymina. Itseäni suojaamalla suojelen myös työpaikkani lapsia ja heidän vanhempiaan. Koska en voi kertoa ihan koko tarinaa itsestäni, päätin ottaa uraoivallus-postauksen kärjeksi omat tunteeni. Tunteet ovat pitkälti ohjanneet minut tähän hetkeen.

Lukion jälkeen tein järjettömän virheen ja pidin välivuoden. Välivuodesta siirryin toiseen ja kolmanteen. Etsin omaa paikkaani ja kadehdin muita, jotka tuntuivat löytävän reittinsä helpommin. Mieleeni hiipi ajatus siitä, että en ole vaan tarpeeksi fiksu selviytyäkseni pääsykokeista. Tähän aikaan kuvittelin, että kaupallinen ala on se minun juttuni. En oikein edes pitänyt mitään muuta vaihtoehtona. Pääsin eri oppilaitoksiin, mutta ne olivat aivan B-vaihtoehtoja. Ystäväpiirissäni alkoi valmistua lääkäreitä, lakimiehiä ja ekonomeja. Kevät oli minulle aina ahdistavaa aikaa. Pläräsin opinto-oppaita, selasin pääsykoekirjoja ja joka vuosi ymmärsin niistä vähemmän ja vähemmän. Vaikka lukion kirjoituksista oli jo aikaa, koin viettäväni vieläkin välivuosia. Ahdistavina sunnuntai-iltoina mietin, että mitä jos elämäni ei oikeasti olekaan alkamassa. Minulla oli todella kova tarve päästä opiskelemaan ja ymmärtää taas asioita.

Pääsin töihin paikkaan, joka edusti täysin eri alaa, kuin mihin olin tottunut. Yhtäkkiä olin ympäröity opettajilla, kehitysmaatutkimusta opiskelleilla ja muilla hörhöillä. Näiden kolmen vuoden aikana minussa heräsi ajatus jonkin merkityksellisen tekemisestä tulevaisuudessa. Olin aikaisemmin tavoitellut jotain, jota en selkeästi kuitenkaan halunnut tarpeeksi. Eräänä aamuna istuin toimistossa, katselin viereisen talon vessakaakeliseinää ja mietin, että ei helvetti nyt ihan oikeasti. Täytin hakupaperit yliopistolle, hommasin pääsykoemateriaalin ja aloin lukea. En kehdannut kertoa asiasta kuin ihan muutamalle ihmiselle. Menneet epäonnistumiset olivat vahvana mielessäni. Kävin töissä ja luin. Pääsykokeissa kävin työkavereiltani salaa. Jälkikäteen ajateltuna ihan sekopäistä touhua. Pääsin seuraavalle kierrokselle, eli haastatteluihin. Tästä olin jo hiukan varmempi, olinhan käynyt miljoonassa työhaastattelussa ja vakuuttanut kirkkain silmin osaavani tehdä kaikkea myyntireskontrasta kuuhun lentämiseen asti.

Haastatteluun menin tietenkin taas salaa. Kyseisenä päivänä yliopiston tiloissa järjestettiin tapahtuma, johon työpaikkani eräs johtohahmo osallistui. Juuri sillä hetkellä, kun odotin vuoroani haastatteluun, hän käveli alas rappusia kohti minua. Paavo Lipposen kanssa, tietenkin. En päässyt karkaamaan. Sillä hetkellä, kun haastattelija pyysi minut sisään, esittelin itseäni Paavolle. Olin täysin kirkkaanpunainen, häkeltynyt ja huoneeseen mennessäni sopersin jotakin Paavosta ja kuinka en siis tunne häntä. Tästä episodista huolimatta yliopiston portit aukesivat. Olin veljeni perheen kanssa mökillä, kun sain kuulla tulokset. Veljeni kaatoi skumppaa, aurinko paistoi, meri oli tyyni ja minä seisoin bikineissä lasi kädessä. Siinä hetkessä mielestäni pyyhkiytyi kaikki ne epätoivon hetket, pettymykset ja vastoinkäymiset. Tämän suorittaisin loppuun, tämä ei jää kesken. 

Halusin tällä avautumisella välittää sen viestin, että mitä tahansa teetkin, tee jotain. Tee jotain. Hae kouluun, ota se duuni, ole eri harrastusporukoissa. Haali ympärillesi erilaisia ihmisiä. Puhu haaveistasi. Se joku vie sinua taas johonkin suuntaan. Voit löytää itsesi haluamasta jotakin, jota et olisi ikinä voinut kuvitella. Mielestäni ihmisen itsetunto koostuu muun muassa monista pienistä ja isoista onnistumisen kokemuksista. Minun kohdallani tämä onnistumisen kokemus palautti uskoni siihen, että minä pystyn ymmärtämään ja oppimaan. Minä pystyn tekemään asioita loppuun. Voin olla hyvä jossakin ja tietää, mitä olen tekemässä. 

Tein opinnot loppuun ja nyt olen tässä. Paljon on vielä tekemättä. Halusin merkityksellisen työn ja sen todella sain. Missä olen viiden vuoden päästä? En tiedä. Tällä alalla olen aivan varmasti. Toivottavasti jatkossa sellaisessa asemassa, jossa pääsen vaikuttamaan asioihin. Olen onnekseni ympäröity ihmisillä, jotka eivät lyttää ideoitani. Itseasiassa olen ympäröity ihmisillä, jotka esimerkiksi pyytävät minut sushille, ottavat laukusta tietokoneen ja sanovat: nyt avataan sulle se blogi, sun on aika kirjoittaa noita sun juttuja.